Yksi kokemus vielä ekalta tai tokalta luokalta. Parijonossa piti mennä välitunnilta sisään. Piti huolehtia, että pari oli vieressä. Kun kello oli soinut sisään, joku luokan pojista sieppasi silmälasini ja heitti ne jo liikkuvan parijonon jalkoihin. Tottakai hätäännyin, hukkasin parini ja ryntäsin kontalleni hiekkaan etsimään niitä - kunnes vieressäni seisoi opettaja, joka korkeuksistaan sanoi tiukasti, missä sinun parisi on? Itku kurkussa sain sanottua, että etsin silmälasejani. Ne löytyivät, en muista, ehjinäkö (?), ja opettaja vei minut opettajienhuoneeseen. En muista, en yhtään mitään, mitä siellä puhuttiin ( pitäisi kai alkaa muistella ), mutta tämä valvova opettaja vei minut sitten luokkaan. Oletan, että jotain puhetta kiusaamisesta oli. Oma opettajani ei ollut puuttunut asiaan. 

Tuli mieleeni aikuisena ottaa yhteyttä ja puhua asiasta. Tiesin, että hän asui Lahdessa, mutta sitten näin vaan hänen kuolinilmoituksensa. Kuin olisi todella ollut niin, että mitään asiaa en ole saanut selvittää asianosaisten kanssa. Ehkä se on sitten hyvä. 

Mutta sen muistan, että jopa tästä välikohtauksesta koin syyllisyyttä! Leena kerran jumppatunnilla sanoi, että sinähän olet mielisairas. Kaikki sanovat niin. Sanoin, etten ole---. Ehkä olin erilainen, eristäytyvä, ahdistunut, sairastelin usein. Ehkä se heijastui jonkinlaisena outoutena. Lapset ovat armottomia. Heikot pitää nujertaa. Koin syyllisyyttä siitä,että olen sellainen kuin olen. No niin, tästä ollaan puhuttu monesti. 

 

yksinolon%20luola2.jpg

 

Nyt, kun ollaan matkalla Rauhanvirralle, on hyvä muistella. Tämä kertominen ei enää aiheuta mitään tunnereaktiota. Näin on vaan ollut. Sen voi jotenkin hyväksyä, kun tietää, että Liisukan Tupa on olemassa. Ja kuten sanoit, olen siellä turvassa. 

Olisko niin, että nämä vihollisen pikkuapulaiset saavat aikaan vanhaa varjopelkoa, ja sanovat, että eihän sun elämästä VOI tulla mitään. Siinä ne kummitukset ovat vaan, taas tulossa pelottelemaan. Uskon, että ne ovat menneet maailman puolelle. Vähitellen mieli ohjelmoituu uudelleen ja suuntautuu yhä enemmän Rauhanvirralle ja Uskonvuorelle.
 
Nyt on jotenkin tullut se tilanne, jonka ajattelin jo silloin olleen totta, kun istuin Kiitoksen ja Lupausten kivellä. Koen olevani Ihanassa laaksossa, siis putouksen laaksossa. Ja uusi polku sinne taisi löytyä, ei enää välttämättä pahimman kautta, eli syyllisyysrotkon ja Pelon polun kautta, vaan jostain muualta. Jostain syystä piti vielä jotain oppia---ja varmaan vieläkin. Mutta se kehää kiertämisen olo on jo kadonnut. 

Nyt pitää miettiä. Hmmm---. Istutaas vähäksi aikaa tien viereen. Tuossa on jäkälöitynyt puunrunko tien vieressä, oikein hyvin soveltuu tuumaustaukoon. Mahdutaan siihen molemmat. Tuossa on käden ulottuvilla makoisia puolukoita ja pieni puro virtaa tuossa, huomaatko---. 

Liisukka