Pukeutuminen Raamatussa. Tätä olen paljon miettinyt. Toisaalta psykologia ja hengellinen elämä ovat kaksi eri asiaa, kuten siellä alussa todettiin. Mutta toisaalta tunne-elämän kannalta ne liittyvät toisiinsa, eli en voi TUNTEA olevani pukeutunut Kristukseen, ennen kuin olen päästänyt irti menneisyydestäni ja sen tuomasta painolastista tunne-elämässä? Mutta oletan, että Jumalan näkökulmasta se on jo totta, se, että ollaan pukeuduttu Häneen, Hän on luonut meihin uuden ihmisen, joka kasvaa sitä mukaa kuin me pidetään Häneen yhteyttä, rukoillaan, luetaan Raamattua, ollaan yhteydessä toisiin uskoviin. Sitä siis olen miettinyt, onko tämä kasvu yhteydessä siihen eheytymiseen, mitä meissä tapahtuu. Vastaus on varmaan sekä on että ei. 

Vaikka me ollaan kuinka rikkinäisiä sisäisesti, Jumala antaa meille hengellistä viisautta, kasvattaa Hengen hedelmiä, antaa kokemuksia lapseudesta, rauhasta, ilosta. Tämä kasvu on salattua, pelkästään hengellistä. Mutta kun me ollaan ihmisiä, me koetaan elämämme tunteiden ja menneisyyden läpi. Ja myöskin Jumalasuhteemme koetaan usein niin. Ehkä menneisyyden heittäminen meren syvyyteen todella on sitä samaa, mitä mulle sanottiin siinä profetiassa, - samalla tavalla kuin synnit on heitetty meren syvyyteen. Menneisyyttä ei voi luovuttaa pois, ellei näe siitä aiheutuvaa syntiä. Eli minun on pitänyt yhä uudestaan kitkeä katkeruuden rikkaruohoa ja piikkipensasta, on pitänyt tunnustaa, että se Katkeran Yksinäisyyden kari on olemassa ja että mielelläni menisin sinne, joka on varsin itsetuhoinen ajatus, itsekeskeinen ajatus, ajatus, joka tappaa minusta kaiken halun rakastaa. Ja minulle sanottiin monta kertaa: ´anna anteeksi´. Niin monta kertaa, että ymmärsin, että on monta ihmistä, joille on annettava anteeksi, minä itse siinä mukana. Tämä pitkä prosessi on ollut sitä. 

Eli tulee luopua menneisyydestä siten, ettei purista nyrkissään vihaa ja epäuskoa ja napinaa. Herra on tiennyt, mitä on tehnyt. Menneisyyden haavat alkavat sitten vasta todella parantua. Näinkö tarkoitit? Ja sen jälkeen pukeutuminen Kristukseen tapahtuu helpommin tai sen kokee niin. Ei voi pukeutua, ellei halua sitä mielellään. Jos olen kaunainen, en haluakaan olla lempeä. Haluan ehkä olla lempeä pakosta, eikä se olekaan kuin leikkokukka tökättynä kukkapenkkiin---äkkiä se kuihtuu, ja on lisäksi valheellista. 

Silti koen, että eri tilanteissa on ajateltava, miten toimia rakkauden mukaan. Se ei ole riippuvaista siitä, miten rikki me ollaan. Eli sehän on sitä, että me ollaan käännytty Jumalan puoleen ja halutaan tehdä Hänen tahtonsa. Meille on itsestään selvinä Jumalan valtakunnan sääntöinä kymmenen käskyä, ja niistä seuraavat asiat, ja Jeesuksen sanat siitä, miten Hänen tahtonsa on kohdella lähimmäisiä. Eli onko tämä sitten sitä `totuutta noudattaen´, josta seuraa ´kasvamme Kristukseen, joka on pää---´? 

Ajatteletko niin, että kun eheydymme ja uudistumme siltä osin, palaamme kuin takaisin siihen, miksi me ollaan luotu, Jumalan lapsiksi? Jotain meni lapsena rikki, ja se palautetaan takaisin ehyeksi? Eli uskoontulemisessa Herra ottaa meidät käsiinsä ja parantaa, ja tekee meistä sitä, miksi oli tarkoittanutkin? Silti Hän voi antaa meille hengellisiä lahjojaan, siinä välillä, vaikka ollaan edelleen keskeneräisiä. Tai antaakin, eihän me muuten jaksettaisi tätä elämää. 

Juu, vihtahousulle sanotaan, nokka kiinni, sanotaan vaan. Valheitahan se puhuu. Ja joka päivä voidaan käydä puhdistautumassa, joko Armon virran hiekkarannalla, jossa aina palataan alkuperäiseen iloon ja puhtauteen, tai Rauhanvirran putouksilla, jossa todella kaikki liat katoavat, ja murheet huuhtoutuvat syvään rauhaan. 

Ai, olet huomannut mun jutuista, että olen muuttanut Liisukan tupaan. Olen kai ollut niin touhuissani järjestelemässä kaikkea, etten ole sitä itse oikein tajunnutkaan. Se päivä tulee kyllä, jolloin virallisesti voin pitää tupaantuliaiset! Silloin on kaikki laitettu juhlakuntoon, jokainen tavara on paikoillaan. Eihän ne pysy, kun elämää eletään, mutta juhlapäivänä ne ovat. Kohta alan vispata kakkua, ja leipoa leipää, valmistaa omenaviiniä ja Sinut, Rakas Ystäväni Tuulitukka istutan kunniavieraaksi pihakesteihin! 

Tiedätkö, minä hiukan pelkään koiria. Sille en voi mitään. Karvaturri pihallani on ihan oukei, ja se kyllä osaa pitää kummitukset loitolla, mutta silti itse arastelen sitä. Vielä. Se ei ole enää murissut minulle, vaan häntää heiluttaen tulee lähelle, mutta en uskalla päästää sitä vielä sisälle tupaan. Vihaisuus nostaa edelleen päätään. Eli vaikka olen oikeutetusti vihainen, silti pelkään ja arastelen omaa vihaani. Onko sitä ollut sitten niin paljon ja niin kauan paketissa, tai kellarissa vankina, että se näyttää pelottavalta? 

Sanot, että Järki-Liisukka on kohdannut Tunne-Liisukan ja tullut Letti-Liisukaksi. Ahaa, joo. Niinhän se taitaa ollakin. Alan olla Liisamaaria. Pelkkä minä. Eikä se maistukaan enää kovin pahalta. Liisukka. No joo. Tunne-Liisukka alkaa kokea olevansa iloisempi ja tyytyväisempi. Järki-Liisukka on alkanut myös hymyillä kurttuotsaisuuden sijaan. 

Sano sitten  kun on minun syytä hidastaa tahtia--- tässä kirjoittamisessa. Mulla tuli olo, että istut lattialla lähes hukkuneena multa tulleisiin kirjeisiin ja ajatuksiin--- Mutta jos jaksat kuunnella aina vaan. Ihan totta, joskus tuntuu, että rasitan sua aivan kohtuuttomasti.

No niin, lähdetääs taas liikkeelle, kohta tullaan viimeisen tienhaaraan, ja siitä näkyy putous! Ollaan ihan rauhassa siellä, tarpeeksi kauan--- 

Toivoopi Lettipää-Liisukka-Liisamaaria