keskiviikko, 9. kesäkuu 2021

18.9 ILON TANSSI JA VAARALLISET KARIKOT. Sytytän laiturille lyhdyn

Silloin kun sulkee tunteensa sisimpänsä syvimpään loukkoon ikäänkuin haluaakin kokea vain, sitä pahaa oloa. Eihän musta kuitenkaan kukaan välitä. Ihan sama minne menen ja mitä teen. Yksin olen turtumukseni kanssa. Silloin hakee sitä kivikkoista saarta ja venettä jolla pääsis pois kaikesta hyvästä ( mitä muilla on, mutta ei mulla).

 

Ranta.jpg

 

Nyt Liisukka jos soutaisit sinne kivikkoiselle saarelle niin huomaisit, että siellä kasvaa paikka paikoin pehmeää sammalta ja pienet hennot orvokit yrittävät taistella elämästään. Siellä on myös muutama pensas jossa linnut pesivät. Suru on kastellut maan ja kyyneleesi ruokkinut sitä. Menetetty lapsuutesi on siellä kallionkoloissa ja  odottaa vain pääsyä päivänvaloon. Sieltä kun nousevat niin saari alkaa vihannoida, eikä olekaan enää se entinen kivikko. Saari muuttuu Rakkauden jakamisen paikaksi. Ei ole siis enää Katkeruuden Yksinäisyyden karikko. Siellä Lettipää saa kokea rakkauden riemun ja sen ilon, että sitä riittää annettavaksi läheisillekin. Se on vain ehkä muruina sieltä haettava pois. 

Jos sinä todella katoat joskus niin aivan varmasti alan huudella ja sytytän myös laiturille lyhdyn, että tiedät tien kotiin, Liisukan tuvalle. Minä odotan laiturilla. Niin ihanaa on tämä minkä Jumala on meille antanut. Olemme saaneet jakaa ilot, tuskat, sairaudet ja huolet, mutta myös sen valtavan rakkauden joka meitä on kohdannut Jeesuksen ristin juurella. On syytä iloita, tanssia ja laulaa ylistystä. Tätä eivät kaikki kohtaa, omaa tyhmyyttään tietenkin.

Jaa, satanut - mitä se on? Eeei, ole vettä tippunut yhtään. Ihan kuivaa on. Päätin, etten sitä sure. Tulee, sitten kun tulee. Antaa hevosen surra, sillä on isompi pää, sanoi joku. Mökistä kerron enskerralla, mutta kellariin on alkanut kertyä satoa. On purkitettuna anteeksiantamusta, rakkautta, kärsivällisyyttä, lohdutusta, iloa, ja lisää pitää poimia jahka valmistuvat. Tuo kärsivällisyys ei ole parhaita puoliani. Jospa nyt menis paremmin kun sitä on varastossa pahan päivien varalle. Kiukulle pitäs löytyä ihan lukollinen arkku, että sais sen pistää sinne ja avaimen heittää lampeen.

Just, muutaman mansikan voisin syödä, mutta sitten on painuttava lakanoitten väliin, juostava tukka hulmuten.
                                              
Hyviä työpäiviä toivottaen  Tuulitukka.

keskiviikko, 9. kesäkuu 2021

18.8 ILON TANSSI JA VAARALLISET KARIKOT. Helmiä lapsuudesta

Yömyöhällä muutamia mietteitä---                                                                       

Oi, minäkin muistan sen kun juostiin tienpenkoilla metsämansikoita keräämässä heiniin. Niitä kannettiin sitten kuin aarteita kotiin ja mummu teki mansikkamaitoa mulle. Ne on niitä helmiä lapsuudesta, nämä muistot. Kuten kuuma asfalttitie, jota pitkin juostiin kavereitten kanssa uimarannalle. Varpaankärjet olivat aina mustana kun tuli asvalttiin niitä potkittua. 

Mulla oli sellainen julmetun iso uimarengas. Taisi olla ison kuorma-auton sisäkumi. Sillä seilattiin pitkin järveä. Välillä istuttiin ja taas uitiin vieressä. Olin suhteellisen hyvä uimaan. Nopea en ollut, mutta pitkiä matkoja kyllä kykenin uimaan. Vesi oli kirkasta ja hiekka melkein valkoista, hyvin hienoa.

Upeaa, että siellä entisessä talossasi on alttarihuone. Ajattele kuinka ihanaa on nyt sinne Rukousten taloon mennä ja polvistua sen tutun alttarin ääreen ja jättää kaikki rakkaat perheenjäsenet Jumalan huoleksi. Samoin voimme viedä myös kaikki ne, jotka tarvitsevat esirukousta. 

Oisko niin, että nyt Lettipää pakenee sinne rinteille turvaan silloin kun Järki-Liisukka puhkuu. Odottaa kaivolla, tai keinussa, että joko kapina tai napina tai pahaolo loppuisi. Sieltä se sitten tulla tepsuttaa letit pomppien ja halaa oikein kunnolla Järki-Liisukkaa ja niin he taas sulautuvat yhteen. Järki-Liisukka on nykyisin se joka jää taka-alalle ja on kutistunut aika hennoksi Letti-Liisukan halimisista. Vielä tulee se aika kun Lettipää on kokonaan voitolla ja Järki-Liisukalta on jäänyt vain ne viisaat asiat elämään.

Ne on kannettu sinne Liisukan tuvan kammarin kirjoituspöydän laatikkoon. Näin siellä sellaisen kauniin vinolipaston jossa on alaslaskettava kirjoitustaso. Siinä on paljon laatikoita ja lipaston päällä on jotain muistoesineitä. 

Sinne laatikkoon lukkojen taakse pistetään myös pettymykset, häpeät, nolostumiset, pelot, pakenemisen halut, suuttumukset. Käännetään lukko kiinni ja pistetään avain varmaan talteen. Siellä saavat olla niin kauan kunnes kykenemme sieltä, jonkin ottamaan ja kantamaan sinne rotkoon, minne kipattiin kaikki muukin aines. 

Sinä et ole saanut kokea lapsena rakkautta ja hyväksyntää, etkä pahemmin myöskään kannustusta. Minä aikoinani kuvittelin, että isä jopa vihaa minua. Se kasvatti jonkinlaisen piikkisen puolustusmuurin. Sen läpi en hevillä laskenut muita. Ulospäin oli riehakas, vähän tuhmakin. Muistan ainakin yhden todellisen selkäsaunan. 

Sulle kävi vähän niin kuin prinsessa Ruususelle. Piikkiset pensaat kasvoivat tielle ja kohta ne olivat niin tiheät, ettei kukaan jaksanut puskea niiden läpi. Nyt vain kunnon leikkurit ja hyvät hanskat käteen ja puskia raivaamaan. Minä tulen avuksi, kaksin saa enemmän aikaa ja luulen, että ne piikkipensaat aina välillä muakin ovat repineet. Ainakin välillä tuntuu siltä, että sielu on vereslihalla. 

Tuulitukka

keskiviikko, 9. kesäkuu 2021

18.7 ILON TANSSI JA VAARALLISET KARIKOT. Rannalla on pieni vene

Rannalla on pieni vene. Joskus olen soutanut sen saarten väliin, ja kun ne ovat samanlaisia, en olekaan äkkiä tiennyt, mihin suuntaan on mentävä. Ja joskus en välitä siitäkään. Sama se. Joo, siis siinä vaiheessa, kun alan toimia, alan jo heräillä tuntemaan jotain. Ja sitten lopulta huokaisen, annan periksi ja alan todella katsoa, mistä päin tulinkaan. Taivaanrannan kirkkaus sen sitten kertoo. Näin nykyisin, jos joudun tuolle rannalle. Nuoruudessa koin usein soutavani pimeydestä valoisaa rantaa kohti, ja pelkäsin, etten sitä koskaan saavuta. 

Nyt olen siis tällä rannalla. Täällä on alkanut hiukan jotain kasvaa, koska Lettipään silmissä on kyyneliä. Suren menetettyä lapsuuttani ja menetettyä lasteni lapsuutta. Olisin niin hirveän mielelläni antanut heille rakkautta, loputtomasti, vaan en osannut kuin vähän. Mutta sittenkin nyt juuri tässä tänään voin kertoa sulle, Tuulitukka, ystäväni, että se rakkaus, mitä nyt olen saanut kokea tällä yhteisellä matkalla, ehkä sitä nyt riittää myös muille, rakkaillenikin. 

Eli jos olen tyystin joskus kadonnut, tule hakemaan mut täältä kivirannalta, tai huhuile rannalta merelle päin, jospa olen erehtynyt ottamaan veneen ja lähtemään Katkeran Yksinäisyyden karikoille.

Meidän laakson valo on ihmeellinen. Ajattele, me ollaan päästy tänne. Mikä etuoikeus ja armo! Jumalan valo, ja Jeesuksen rauha ja ilo, ne ovat täällä joka paikassa, vaikka me ei aina niissä pimeissä laaksoissa ja ryteikköjenselvittämishommissa huomata kokea. 

Nyt on kohta lähdettävä tutkimaan, mistä kohtaa ryteikköä alan raivata. Jos pääsen heti tuvan pihalle, kun on ollut harmaata ja sumuista, ei tarvitse ehkä niin usein eksyä Suoalueelle ja Katkeran Yksinäisyyden rannalle. 

Olen aina ollut innostunut uudesta oivalluksesta. Ja aina on ´kaviokoipi´ lähettänyt heti perään kiusanhenkiään. Nyt heti aseet valmiiksi, varsinkin Hengen miekka, joka on Jumalan sana. Hänen sanansa mukaan Jumalan lasten perusolotila on rauha ja ilo ja vapaus. Ei huoli ja valitus ja epäusko ja elämänkielteisyys. Vai mitäs arvelet, Tuulitukka-Pirre? 

---kysyy Lettipää tässä vieressäsi nurmikolla, kato - mulla on jo muutama heinällinen ahomansikoita---ota siitä--- 

Liisukka

keskiviikko, 9. kesäkuu 2021

18.6 ILON TANSSI JA VAARALLISET KARIKOT. Taivaanrantaa ei näy

Pitäähän tämä juttu kertoa Tuulitukalle, että tiedät---. Tämä nyt vaan jatkuu tämä mun oivallusten sarja. Taitaa olla niin, että kun yhdestä ongelmasta päästään, joku asia saa nimen, tulee seuraava eteen. Niinhän tässä on koko ajan käynyt. 

Alkoi vaivata kaksi asiaa. Toinen on se, miksi en ole ajatellut pimeästä laaksostani polkua suoraan mökkipihaan. Ja toinen on se, missä Lettipää on silloin ollut, kun Järki-Liisukka ottaa ohjat käsiinsä. Minua oikeasti kiinnostaa tämä itseni kahtiajakoisuus pelkästään jo senkin takia, miten hienosti Jumala on ihmismielen tehnyt. Lettipää sulki aikoinaan oven tupaansa ja lähti - minne? Rakentamaan roolitaloa, joo, mutta missä hän itse oli? Ja missä hän vieläkin on välillä? 

Vaikka olen nyt kokenut olevani Ilon kukkulalla kanssasi, aistin, miten vihollinen haluaa viedä minulta ilon. Ja koska Jumala on senkin mokoman Herra, jostain syystä nämä tilanteet pitää vaan kestää. Hyvin helposti alkaa päässäni ajatusketju, jonka päässä ovat vanhat jutut ja tunteet mihinkään kelpaamattomasta Liisamaariasta. Uutta ja riemastuttavaa ja ihanaa ja mahtavaa on se, että se kulkee vain päässäni, se ei tule pintaan kuin harvoin eli silloin, kun joudun suolle---. 

Eli tämä ajatusketju. Se lähtee jostain aivan pienestä, ja seuraus on kipeä piikki sisälläni: pettymystä, häpeää, nolostumista, pelkoa, halua paeta, suuttumusta. Ajattelin siis tänä aamuna - äsken, että en ole siis saanut lapsena vahvistusta itselleni, kuten et sinäkään ilmeisesti. Ihan kuin kukaan ei olisi ollut iloinen minusta. Ja toisaalta on alkanut tulla mieleeni sellaisiakin muistoja, joissa olen iloinen, lärpätän äidin kanssa ja kaikki on hyvin. No, kuitenkin, laitetaas tämä juttu karttaan. 

Pimeän laakson ja mökin välillä on vihreä alue. Kävin tänään katsomassa, miksei siitä pääse suoraan mökin aidalle, olishan siitä lyhyt matka. Siinä on ryteikkö, piikkinen ruusupensasryteikkö. Haluan nyt raivata sen pois. Lapsena jo välillä suljin mökin oven ja lähdin rakentamaan jo silloin roolitaloa. Ryteikkö kasvoi pettymysten ja kaikkien näiden tunteitten vaikutuksesta niin, että yhä vaikeampi oli päästä mökille ja muita portteja ei ehkä silloin ollutkaan. Ilon kukkulan porttikin jäi unohduksiin. Ja kun äiti kuoli, sinne se sitten jäi koko mökkialue täysin unohduksiin. 

Lettipää koki tulleensa syrjityksi, unohdetuksi, mulla on mielikuva tytöstä, joka vetäytyy sivulle, painaa päänsä alas, ja lähtee pois. Hän kulkee polkua, vanhan talon ohi, ja siitä alakautta vasemmalle ollenkaan tietämättä tai huomaamatta Rauhan virran olemassaoloa, kulkee kauan paino sydämessä ja tulee rantaan. Hän kovettaa sydämensä, laittaa tunteensa pakettiin ja sulkeutuu katkeraan yksinäisyyteen. Rannalla on kiviä ja korkeita kallionseinämiä, kauempana on kiviä, ei ole paljon kasvillisuutta, vielä kauempana on kivisiä saaria. Taivaanrantaa ei näy. Kolkko paikka, mutta mitä siitä, kun ei halua tuntea mitään. 

En yritä enää mitään. Kukaan ei kuitenkaan välitä. Oletko kokenut? 

Lettipää Liisukka

keskiviikko, 9. kesäkuu 2021

18.5 ILON TANSSI JA VAARALLISET KARIKOT. Pihlaja kuiskii meille

Ai, että ---niin mun tapaista, tohelo kun olen. Unohdin, että et tietenkään tuota käännöstä tunne. Se kun on vielä vanhemmasta kuin vuoden 38. Oisko se ollut ennen 1900 luvun taitetta? Jotain tällaista muistelen. Oli vain mielestäni ainut oikea versio. Nämäkin kun muuttuvat hiukan joka käännöksessä. 

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että juuri tämän mielikuvamaailman kautta on tapahtunut meidän kummankin elämässä paljon parannusta. Eli tämä on ollut meille hyvää terapiaa. Kuten itsekin huomasit, tämä meidän vuoropuhelu on antanut vuorotellen kummallekin mahdollisuuden uuden löytymiseen ja vanhan poissulkemiseen. Liisukka on paikalla silloin kun Pirre vaeltaa Surun laaksossa ja kuikuilee vierelleen Lohtukivelle ja Tuulitukka huomaa, että Jumala on heittänyt köyden avuksi kiivetä sukelluksista ylös. Eli kuten huomaat on Jumala joka kerta ohjannut meidän ajatuksia, sanoja ja kirjoituksia niin, että siitä on tullut lohtua ja apua tarvitessa. 

Sinne Ilon kukkulalle tulen eväskorin kanssa. Sinne sammaleiselle kivelle katetaan pieni juhla-ateria ihan Herran antaman ilon kunniaksi. On hyvää mehua, marjapiirakkaa ja mustikkamaitoakin tein. Syödään ja nautitaan, istutaan pehmeällä nurmikolla ja nojataan kiviin. Annetaan auringon paistaa ja tuulen löyhytellä hiuksia. Pihlaja kuiskii meille siitä kuinka paljon Jeesus meitä rakastaa. Mitä muuta me enää kaipaisimmekaan tähän hetkeen. On ihanaa istuksia vierekkäin sulla letit tomakasti olkapäillä ja mun tukka hajallaan kuten aina. Ei pysy rusetit, eikä pinnit.

Kaikesta arjesta huolimatta, mullakin on nyt oikein hyvä hetki.

Kait sitä huomenna mennään taas kuperkeikkaa jotain mäkeä alas, mutta se on sitten huomenna. En anna sen pilata tätä hetkeä.

Tuulitukka