Matkan varrelta taas, pitkän ajan jälkeen.
Istun tutulla kivellä muistellen tähänastista matkaa. Ihmeellistä tämä on ollut. Olemme ystäväni kanssa löytäneet lisää vuoria ja polkuja. Olen käynyt uudelleen Mustan aukon sillalla peläten menneitä kauhuja. Silta on vankka, enkä enää pudonnut. Löysin vanhan Lepopaikan Mustan aukon yläpuolelta, jyrkänteeltä puron vieressä. Harhapolun mänty löytyi myös. Siihen kolauttaa helposti päänsä - ja onneksi kolauttaa, ettei joudu väärälle tielle. Uskon vuorella on pitänyt monet kerrat käydä tyhjentämässä reppunsa, ja olemme oppineet jättämään murheemme Rukouksen talon eteishuoneeseen vähän paremmin. Mökkien sisustaminen ja siellä olevien tavaroiden lajitteleminen jatkuu.
Kosken arvoituskin selvisi. Uskalsin lopulta mennä etsimään, ja löysin sen Rauhan ja Armon virtojen yhtymäkohdasta. Jumalan viha syntiä kohtaan, on sen nimi. Mutta sekin on Rauhan virrassa, joka siinä kohtaa liittyy Armon virtaan. Jumala on pyhä ja vihaa sitä syntiä, mikä meitä tuhoaa, mutta vaikka se pelottaakin, me saamme aivan turvassa katsella sen kuohuja. Se ei tuhoa meitä, jotka elämme Kristuksessa, armon varassa. Jumala on meidän Isämme, jota voimme lähestyä turvallisesti.
Olemme myös löytäneet tien Totuuden ja Luottamuksen vuorelle, josta näköala on yli koko Laakson, ja josta virta ja purot alkavat, - ja polun, jota pitkin joskus voimme kiertää Masennuksen laakson ja sumuiset alueet suoraan Putoukselle ja sieltä Lohtukivelle. Viinitarhassa olen saanut pienen maapalasen hoidettavakseni ja joutunut silloin tällöin taistelupaikalle edelleen.
Olen joutunut ja halunnutkin ottaa selvää kartoittamattomista alueista, ja viitoittamattomista poluista suo- ja metsäalueella. Kaikkiin paikkoihin ystäväni on tullut mukaan ja nähnyt, mitä minä en huomaa tai kykene näkemään. Kartan piirtäminen siis jatkuu edelleen ja tutuksi tulevat alueet lisääntyvät. Vanhasta talosta löysin historiahuoneen, jonka pölyisiä kansioita selailin pitkään. Muistot menneisyydestä eivät ole enää pelottavia, ahdistavia, vaan ovat alkaneet kiinnostaa elämääni kuuluvina asioina.
Taistelupaikallani aina avukseni tullut hevonen sai kaverin, kun myös ystäväni ratsu löytyi hirnahtelemasta hänen mökkinsä lähettyvillä. Ja hän muisti heti, mikä ratsun nimi on: Uskossa Vapaa. Ja senkin hän tiesi, että minun ratsuni nimi on Voitto Jeesukselle. Uskon ja Voiton selässä kaksi Jumalan lasta, Tuulitukka ja Lettipää, ovat tehneet jo monta retkeä ja tekevät edelleen, mutta palaavat taas omille rakkaille tuvilleen viettämään kotoista rauhallista elämää-
--- Tuolta tuleekin Tuulitukka omalta tuvaltaan hiukset hulmuten---.
Pirre:
Niinpä niin, sanoin, että rojahdin vissiin keskelle remonttia. Tietäähän sen kuinka siinä käy, huonosti. Remontti venyy ja tunnelma kiristyy...
Nyt on aika istahtaa alas Lohtukivelle ja kelailla mitä oikeasti on tapahtunut, sillä tapahtunut on ja paljon. Eikä lähestulkoonkaan mitään hyvää ja hauskaa vaan myös tuskastuttavia ja ikäviä asioita, kuinkas muuten.
Olen hakannut päätäni niin usein Harhapolun mäntyyn jotta uskottava oli. On kiivettävä Uskon vuorelle ja kelattava asioita kohdalleen. Mites on, lähdetkö mukaan Lettipää, ystäväni?
Liisukka:
Tottakai, lähdetään vaan, juuri mietin, mitä ollaan löydetty mun muuton jälkeisenä aikana, kiva, kun tulit taas siihen. Niinpä on minullakin tapahtunut yhtä ja toista. Luulin päässeeni jo helpommille taipaleille, mutta Suolammen tutkimisen jälkeen jouduinkin pahoihin paikkoihin uudestaan. Kuin vihollinen olisi saanut enemmän jalansijaa elämässäni, nuolet viuhuivat ja oli opittava niitä väistelemään. Jotain muutakin piti vielä oppia.
Pirre:
Täältä vuorelta näkyy laakson joka kolkkaan ja todella maisemat ovat upeat. Joki soljuu verkkaisesti, meri kimmeltää kaukana, näkyy minun ja sinun mökki, saareke kahden joen välissä ja Ahtaan portin silta.
Istupa siihen viereeni niin kerron kuulumisia sillä tapahtunut on ja paljon.
Liisukka:
Kerro ihmeessä, nyt onkin aika vähän tehdä yhteenvetoa tapahtumista. Laitetaan reput tuohon kiven viereen. Nyt ei niissä taida ollakaan kuin retkievästä.
Pirre:
Mietin sellaista jotta oliko minullakin vanha pelottava talo ja todellakin, oli mulla, Liisukka, ollut talo. Iso kaksikerroksinen, haalistunut vihreä. Siihen liittyi ahdistusta, mutta myös paljon hyvää. Se oli se paikka, mummola, jonne minut yhä uudelleen ja uudelleen lähetettiin, kun olin alle kouluikäinen. Toki siihen vihreän talon nurkkahuoneistoon liittyy paljon ihania muistoja, mutta " sekin ", liittyy sinne ja moni muu inhottava asia. Jos ajattelen paikkaa missä se oli niin sen on siellä kuivien tantereiden ja puiden toisella laidalla. Sieltä lähdin liikkeelle ja vaelsin kuivuudessa, ne vuodet mitkä piti tai kuului. Tulin sitten kosken partaalle. Siinä istuin kalliolla ja katselin kuohuja ja kuuntelin, mitä Jumala tahtoi puhua minulle.
Hän sanoi: Katso Pirre oikealle, mitä näet? Siellä on silta, nouse, mene yli ja kävele rantaa pitkin, niin kauan kunnes tulet villiintyneen puutarhan kohdalle. Mene rohkeasti lävitse ja näet, siellä on sinun paikkasi, Tuulitukan mökki. Tervetuloa kotiin, rakas lapseni.
Näin minä saavuin aikoinani sinne Keltaiseen mökkiin. Silloin en vielä tiennyt, että lähellä oli myös Liisukan tupa, koska en uskaltanut lähteä mökin suojista kovin pitkälle. Siinä vain pihapiirissä pyörin. Joskus kuului hirnahtelua ja toisinaan molskahdus tai naurua.
Liisukka:
Luuletko, että se olin minä? Molskahdus taisi olla se, kun taas pulahdin Suolampeen---. Ja kai mua joskus naurattikin, kun sentään pääsin sieltä pois! Hevoset odottivat malttamattomina seikkailuja, me vaan ei sitä heti ymmärretty. Lähimaasto piti ensin tutkia tarkkaan, ja kipeälläkin tavalla.
Pirre:
Vaellus oli pitkä ja pientareilla piti haavoja nuoleskella aina välillä, mutta perille minäkin pääsin. Siellä Vihreässä talossa oli rakas mummi joka luki raamattua minulle ja kertoi Jeesuksesta. Sylissä istuin ja kuvia katselin raamatusta. Eli aina se jonkinlainen uskon siemen, jonka mummi istutti on mukana maailman suurilla tanhuvillakin ollut. Uteliaisuus kasvoi ja Jumala pisti polulle. Loppu onkin sitten Uskon laakson elämää.
Tuolla kaukana on myös Koski, mitä se tuo mieleen? Ensiksikin pelon, ja jonkin hiukan uhkarohkean kokemisen. Siihen liittyy tiettyä hurmaakin. Koskessa pelottaa sen kohina, silloin kun vedet tulvivat. Se näyttää silloin vihaiselta. Kuitenkin vaahtopäät ovat kevyitä ja hellän näköisiä, kun tulva-aika on ohitse on koski rauhallinen ja leppoisa, eikä yhtään pelottava. Se ei enää ärjy vaan rupattaa rauhoittavasti. Uhkarohkeus kuuluu lapsuuteen. Asuttiin lähellä Vanhaa kaupunkia ja Vantaankoski ja putous olivat lähellä. Vähän matkaa yläjuoksulla oli meillä tapana käydä uimassa. Uitiin vielä sinne putouksen ja kosken suuntaan. Jos laittoi jalat roikkumaan alaspäin tunsi virran ja se tuntui kamalalta ja jännältä. Kuka uskalsi uida kaikkein lähemmäksi kosken ja putouksen haaraa? Tästä paikasta noin kilometri ylempänä oli varsinainen uimapaikka, Pikkukoski. Siellä ison kallion ja pienen välissä, pieni koski, ihan leppoisa.
Tämä tuo mieleen elämän Jumalan kanssa. Yleensä Hän on leppoisa ja rauhoittava, mutta joskus kun teemme virheitä saattaa Hän murista. Siinä ei kuitenkaan ole pelkoa, tai on silmänräpäyksen verran. Sen kiitävän hetken ajan pelkää, ettei Jumala rakastakaan. Sitten tulee suvanto ja huomaa, että Hän rakastaa ja aina vaan rakastaa, virheistämme huolimatta.
Liisukka:
Mulla kesti kauan uskaltaa mennä Kosken rannalle. Pelko ajoi takaa monta kertaa. Alussa Laakson poluilla kulkiessa en edes muistanut, missä se on. Ehkä Jumala varjeli ja suojeli minua niin kauan, että olin tullut muutenkin tutuksi pelkojeni kanssa. Saattoi olla niinkin, että juuri Kosken kohina ajoi minua aikoinaan syvemmälle suoalueelle eksyksiin asti. Kun pelkäsin itsessäni olevaa ja ulkoapäin tulevaa vihaisuutta, luulin Jumalankin olevan minulle vihainen. Olin kuitenkin kokenut Hänen armonsa omalla kohdallani, tiesin, että Hän aina johdattaa minut pois soilta ja harmaasta laaksosta, ja yhä uudelleen kiitin Häntä siitä. Mutta että tunnetasolla aloin sen myös ymmärtää, tarvitsin kokemuksen siitä, että koko elämäni on Hänen rakkautensa kohteena. Sinä sanoit, että mökin nimi on Liisukan tupa, rakkauden majatalo yksinäiselle sydämelle. Se avasi minussa tunteille väylän Jumalan rakkauden kokemiselle. Samalla aloin nähdä itseänikin toisella tavalla. Olen Jumalan hyväksymä, Hänelle rakas, miksi en hyväksyisi itseäni ja elämääni.
Vihdoin uskalsin ajatella, että vaikka näen itsessäni syntiä, muistan vanhoja pahoja tekojani, koen itseni huonoksi ja osaamattomaksi, aina vaan Isän Jumalan syli on avoinna. Hän antaa anteeksi. Pelossa on rangaistusta, sanotaan Sanassa. Minulle rangaistuksen pelko on ollut kova paikka. Kuitenkin on uskallettava nähdä syntisyytensä. Rangaistus on jo kärsitty, se ei kohdistu enää minuun. On ihanaa nyt seisoa Kosken sillalla, pelastus perustuu ainoastaan Jeesuksen ristiin, ei mihinkään muuhun. Aika merkillistä on se, että oikeastaan vasta nyt ymmärsin, että onhan silta ollut Kosken yli aina! En ole vaan kovin helposti uskaltanut jäädä siihen katselemaan. Yli vaan nopeasti ja pakoon Kosken kohinaa - ja suoraan harhapoluille ja suolle----
Nyt ovat kaikki polut avoinna iloon ja rauhaan ja vapauteen, vaikka välillä ne kulkevat pahojen paikkojen kautta. Polku Armon hiekkarannalle on hyvin viitoitettu, sinne me osataan!
Pirre:
Sanoin virheeksi muuttamistani remontin keskelle. Virhe oli siinä, että uskoin ja kuvittelin koettelemusten jo loppuvan, vaan ei. Jumala halusi vielä opettaa minulle luottamuksen lisäksi kärsivällisyyttä. Sitä minulla ei ole nimeksikään, olen sen täällä maalla huomannut.
Liisukka:
Kerrot nyt kokemuksistasi mökillä? Samoihin aikoihin minä jouduin piinaan, pelkoon ja murheeseen sukulaisasian takia. Suhteet menivät aivan solmuun, lukkoon. Yritin selvittää asioita, mutta se ei tuntunut hyödyttävän mitään. Yhteys katkesi. Luovutin. Annoin periksi, en jaksanut enää yrittää. Sisimpääni jäi kipeä tuska, pistävä piikki, hartioilleni raskas taakka, jatkuva rukous. Jumala halusi minulle, kärsivällisyyden lisäksi opettaa luottamusta Häneen. Oma yrittäminen osoittautui hyödyttömäksi. Annoin asian Jumalalle, mutta taistelupaikalla oli kovasti hommaa. Nuolia viuhui tiheään tahtiin.
Pirre:
Mä tarvoin täällä nilkkojani myöten liejussa ja se piti kiinni niin kovasti, että eteneminen oli tukalaa. Harmaata oli joka puolella. Mistään ei pilkottamut valoa. Kaatua ei saanut, koska en olisi enää pääsyt ylös vaan jäänyt siihen ja taakka olisi litistänyt kokonaan liejun sisään. Olen ollut niin väsynyt, Liisukka, äärettömän väsynyt. Itkeä ei voinut kuin yöllä, eikä itku rauhoittanut yhtään.
Miehen sairaus oli pahentunut, hän oli laihtunut lisää, ei syönyt juuri mitään, pelkäsi tulevia lumitöitä. Voimat eivät riittäisi niiden tekemiseen. Automme veteli viimeisiään ja ajaminenkin tuotti ongelmia. Ongelmia oli myös lääkäreiden kanssa.
Miehen negatiivinen asenne kaikkeen otti voimille. Mun mieliala meni vuoristorataa. Välillä ei enää tullut sammakoita suusta vaan ihan kalkkarokäärmeitä. Puolisko oli vajonnut taas masennuksen puolelle. Oli muutto edessä se otti voimille.
Mulla oli jotenkin outo olo. Tiedätkös, tuntui jotenkin kamalan pelottavalta. Ihan kuin mies ei enää eläisi kauan. Mistä se johtuu en tiedä. Hän ikään kuin kuihtui pois. Minä katsoin vierestä enkä pystynyt auttamaan. Hän oli keskustellut serkkuni kanssa sillä aikaa kun olin ollut toisessa puhelimessa ja sanoi hänelle, että lääkkeet eivät auttaneet yhtään. Kokee olonsa samanlaiseksi eli ei yhtään paremmaksi. Multa alkoi loppua voimat, ja aloin itsekin vaipua samaan uskoon.
Aina kun tarkkailin häntä niin huomasin hänen hämmentyneen, epätoivoisen ilmeen ja se kouraisi tosi pahasti. Olin yrittänyt todella olla toiveikas ja uskoa tai uskotella, hänelle, että edistystä oli tapahtunut, mutta en enää itsekään tiennyt oliko. Mun isä oli juuri samanlainen silloin kun sai tietää keuhkosyövästä. Jätti kaiken mulle ja kuoli pois. Olin niin väsynyt, huusin voimia Jumalalta, itkin yöllä, ettei mies näe. Olin nyt siinä pisteessä, että halu luovuttaa oli hyvin lähellä.
Liisukka:
Muistan ne tilanteet kyllä. Ja sinä vaan uskollisesti kaiken oman kipusi keskellä jaksoit mulle kirjoittaa ja rohkaista, antaa neuvojakin, ja kaikki olivat tarpeen. Sukulaisasiassa kääntelin asiaa puoleen ja toiseen, ja sinä vaan vastasit yhä uudelleen, etten voi asialle mitään. Voi, sinua, rakas ystävä! Sinä tarvoit liejussa, minä harhailin taas jossain metsissä ja soilla. En vieläkään tiedä tarkkaan, mikä oli niin pelottavaa, mutta luulen, että se oli taas kerran menettämisen pelko, sama vanha tuttu ahdistus. Pelkäsin omaa kauhuani myös, Mustaa aukkoa. Perheasiat eivät tuntuneet olevan ollenkaan kohdallaan, selkäkin taisi olla kipeä, ja voimat alkoivat loppua. Mutta Kartta auttoi, muistikuvat sillasta Mustan aukon yli, mielikuva Lepopaikasta sen yläpuolella, näkymät kaiken yli Putouslaaksoon, meren läheisyys, oman tuvan rauha, ja kaiken tämän jakaminen sinun kanssasi. Välillä tavattiin Lohtukivellä, joskus mentiin Putoukselle, annettiin Jumalan armon hoitaa, muuten ei oltaisi jaksettukaan. Käytiin Luottamuksen vuorella retkellä ja löydettiin Kestävyyshedelmiä, ja nehän olivat tarpeen – ja ovat vieläkin. Kai muistat?
Pirre:
Kerroit, että tuuli tuo katkeruuden siemeniä Yksinäisyyden karilta. Niinpä tietenkin... sieltähän se tuuli niitä siemeniä kantoi, Yksinäisyyden karin pensaasta. Jo olen ihmetellytkin kun aika ajoin tuntui tuo katkeruus yllättävän. Ihan kuten eilen illallakin. En jaksa ymmärtää ( kuitenkin pitäs ja ymmärrän), miksi mies kaivaa joka asiasta sen negatiivisen esille. Himskatin himskatti Katkeruusjuuret, myrkytti muutenkin vähän hapanta elämääni. Juu, piti laittaa pesukone tonne pesuhuoneeseen kun pyykkivuori oli kasvanut ja mun vähäiset vaatteet olivat kaikki likaisina. Käsin ei näitä talvivaatteita jaksa pestä. Tottakai kaakelit lähtee, pesukone lentää seinille ja ties mitä muuta. No illalla sitten käämit meni ja tuli taas päästettyä oikein rupisammakoita suustaan. Sanoin miehelle, että laita lappu itsellesi jossa lukee - ajattele positiivisesti -. Täytyi lähteä nuuskimaan omaa puutarhaa ja repiä Katkeruusjuuret pois.
Liisukka:
Niinpä taisin sanoa. Se olikin aika hyödyllinen havainto. Katkeruuden siemen on tosi pieni ja sen sirkkalehdetkin ihan nätit, ja melkein tykkää siitä ensin kasvimaalla, jopa ihan säälistä ei malttaisi repäistä sitä heti pois – kunnes se alkaa työntää lonkeroitaan joka paikkaan ja pyrkii tukahduttamaan kaiken Hengen antaman kasvun. Voivoi, Tuulitukka, miten monet kerrat on pitänyt sitä repiä milloin mistäkin! Minä olin tosi katkera siitä, että en ollut onnistunut sen paremmin perhe- ja sukulaissuhteissa. Minunhan olisi tietenkin kaikki pitänyt osata ratkaista! Ja että ne olivat niin kuin olivat ja piti vaan odottaa, antaa ajan kulua. Ja vanhaan tuttuun ahdistusoloon se ajatus sitten aina vei, ja taas olin suoalueella rämpimässä, vaikka olisin voinut viettää aikaa vaikka sun kanssa Armon rannalla!
Pirre:
Marraskuussa alkoi tapahtua sen verran, että jalatkin irtosivat mukavasti ja liejukin oli takanapäin. Selkosesti kerrottuna älysin kirjoittaa meidän vuokralaisille kirjeen ja kertoa tilanteestamme. He lupasivat alkaa etsimään itselleen uutta asuntoa jotta pääsemme takaisin kotiin. Se jo helpotti, pankkiasiat hoituivat, ja kaivossa oli vihdoin 80 cm vettä. Ajokorttikin uusittiin ja auto saatiin korjattua.
Joulua vietimme tavanomaiseen tapaan eli poika ja miniä tulivat joulupäivänä ja saunoimme, söimme ja viihdyimme, kaikesta huolimatta.
Tammikuussa saimme vihdoin ilouutisen. Pääsimme muuttamaan viimeisenä päivänä ja se muutto ei unohdu koskaan. Vuosikymmenien pahin lumimyrsky ja koko Suomi sekaisin. Autoa ajaessa ei nähnyt kuin muutaman metrin eteensä. En ole pelännyt niin kovasti montakaan kertaa elämässäni. Silloin pelkäsin. Pääsimme rukousten ja siunausten voimilla perille. Tavarat saatiin siirrettyä nopeasti ja huusholli oli melkoisen tyhjä.
Tuntui kuitenkin hyvältä, oltiinhan nyt ikään kuin turvassa koska täällä oli apu lähellä. Tuli käytyä Ilonkukkulalla heittämässä muutama kärrynpyörä ja kiitettyä moneen kertaan Jumalaa.
Liisukka:
Se tuntui minustakin hyvältä. Samoihin aikoihin, kuin teidän muutto takaisin kaupunkiin, Lettipää sulkeutui Rukousten talon historiahuoneeseen ja aloin mulle tyypilliseen kaiken selvittämistyyliin tutkia, mitä oikeastaan oli tapahtunut ennen sinun tapaamista ja Laakson löytymistä. Olin innostunut jokaisesta merkistä, joka kertoi todellista paranemista tapahtuneen. Oikeasti aloin lukea päiväkirjojani viiden vuoden ajalta –nyky-päiviin. Muistat siis, kun kirjoitin:
Toinen juttu vielä --- juuri tänään tulin ajatelleeksi, mikä oikeastaan on n.s. vanha ihminen, se, joka kulkee mukana koko ajan loppuun asti, uuden ihmisen kanssa. Se, joka jarruttaa ja napisee jne. Kuolettakaa vanha ihmisenne, sanoo sana, lyökää se ristille. Kun nyt olen vahvempi, ehyempi, minulla on suurempi kiusaus myös antaa myönnytyksiä sille. Vai mitä? Ja koen jatkuvaa pommitusta vihollisen taholta, selvästi näen sen valehtelevan, ja arvaas mitä se mieluiten nykyisin sanoo: että se voi lukea ajatukseni. Se uskottelee, että se tietää ajatukseni ja kun jotain ajattelen mielestäni väärin tai vahingollisesti, alan ajaa sitä pois. Eikä se onnistu. ----
Eilen älysin, että minun ei tarvitse ajaa sitä pois omien ajatusteni takia, vaan sen takia, että se valehtelee minulle. Ja sehän luikki tiehensä kiireen vilkkaa. Minun Herrani on Jeesus Kristus, ja Hänelle voin viedä kaikki ajatukseni puhdistettavaksi---
Niin, siitä vihollisesta. Kaksi asiaa on, mitä se nyt yrittää saada mua uskomaan. Se on vahvempi kuin minä, enkä mahda sille mitään - ja että mitään ei ole muuttunut. Kumpikin on vale. Tai eka on totta sikäli, että minut se voittaisi, ellei Jeesus olisi kanssani. Ja taas: - mistä tiedät, onko Jeesus kanssasi, oletko edes uskossa, missä se muka näkyy---- ja tätä rataa. Mutta kun ajan sen pois, se katoaa, mutta on taas kohta härnäämässä.
Oletko kokenut tällaista vihollisen härnäämistä? Kuin olisi suriseva paarmaparvi pään ympärillä, vai olenko minä sekoamassa? Joka tapauksessa, kun vetoan Jeesuksen nimeen, pulpahtaa ilo pintaan, se uusi Lettipää-olo, jossa todella - todella - on selvästi tapahtunut pysyvä muutos.
Ja tästä en anna periksi. Minä pidän tästä kiinni kynsin hampain. Ja olen sanonut monta kertaa tässä viime päivinä Jumalalle, että haluan taistella. Ja haluan sitä myös suhteessa lapsiini, sukulaisiini, perheeni puolesta siis. Ja siksi, että ihmisiä pelastuisi. Sehän ei ole minun vallassani, mutta jos vastustan vihollista, uusia alueita tulee vallatuksi.
---juu, kerro vaan lisää!
Pirre:
Juuri kun kaiken piti olla hyvin tapahtui uusi romahdus. Taas Liisukka minä upposin joka askeleella nilkkojani myöten suohon ja raskasta oli kulkea. Kaikki samperin heinätkin takertuvat kiinni, että rähmällään taas oltiin. Takapuoli märällä pitkospuulla istuin ja ulvoin, itkin pelosta ja kauhusta sillä hetkellä. Oikeasti itku pääsi yöllä puoli kahden aikaan kun käytin koiraa ulkona. Muistin puoliskon ilmeen kun istuin vastapäätä pöydässä. Hänellä oli kyyneleet silmissä. Ilta meni maatessa mun sängyssä. Ei katsonut telkkaria, mutta pelasi hetken aikaa. Teki sen ilmeisesti hämätäkseen mua. Hirveä hätä ja pelko kuulsi koko hänen olemuksesta ja minä en tiedä kuinka kauan jaksan enää itse pysyä kasassa. Ihan kuin meillä olisi taidokas hämäysstrategia käynnissä. Mies pelkää tosissaan, että on vakavasti sairas ja tämä pelko vie ne hänen viimeisetkin voiman rippeet. Lääkäri on vasta 16 päivä. Olen huutanut Jumalallekin, että miksi et auta kun näet kuinka toinen kärsii, eikä vastausta tule. Yhtään enempää ei enää tähän mahdu.
Niin, että jos vihollinen uskottelee sulle, että se kuulee sun ajatukset, niin arvaapa mitä se mulle kertoi, sen, että kaikki meillä menee kohti tuhoa. Mies ei kykene tuosta enää nousemaan ja mun voimat loppuu ja en jaksa enää yrittää ja kannustaa ja pitää yllä " kyllä se vielä hyväksi muuttuu ", ilmettä ja sanoja. Ja sitten se sanoo, että " ähäkutti sinäkin vielä tosta sairastut, mitäs se sun Jumalas sun hyväks tekee "? Yritä tässä nyt sitten roikkua Jeesuksen ristinpuussa ja puuskuttaa takasin, että valehtelet, painu helvettiin, sinne kuulut. Mulla oli nyt taas niin kamalan ontto olo enkä saanut mitään aikaiseksi vaan olin muka tekevinäni paljon.
Sitähän tuo törkyturpa mullekin yrittää syöttää. On vahvempi kuin minä (tällä hetkellä onkin, mutta on Jeesus panssarina) ja tätä kamppailua olin käynyt ennenkin, mutta roikkunut tiukasti Jeesuksessa ja selvinnyt just ja just, mutta selvinnyt. Taistelu oli silloin oma, nyt se koski mun miestäni ja siksi oli kovempaa ja tuskaisempaa.
Liisukka:
Taistelu on kovaa, kun kysymys on meidän rakkaista. Haavoja tulee, ja ne ovat kipeitä. Läheisiä koskevat murheet menevät syvälle, koski ne sitten sairautta, muuta heikkoutta tai riitaisuuksia. Tässä asiassa ollaan menty samaa tahtia kumma kyllä. Jokin vastaavuus on ollut kaiken aikaa tässäkin asiassa.
Isoin juttu on ollut mun pääseminen itseluottamuksen heikkoudesta, turhasta syyllisyydestä ja kaiken synkentävästä ahdistuksesta valoisampaan ja luottavaisempaan oloon. Ja kummallista kylläkin, näiden ulkoisten tapahtumien kautta, vaikka ne kamalilta ovat tuntuneetkin.
Pirre:
Kuten alussa kerroin niin Jumala halusi vielä mulle opettaa kärsivällisyyttä. Ihme kyllä sitä on hiljalleen ajan kanssa tullut. Johtuu varmasti myös pitkälle siitä syystä, että elämä on alkanut seestyä.
Miehen terveys kohenee. Mitään vakavaa ei löytynyt neurologilla ja painokin on vähän noussut. Kävimme kesällä kolme kertaa mökillä ja mukavaa oli.
Juuri on saatu uusvanha auto entisen tilalle ja elämä alkaa lutviutua omaan uomaansa. En enää saa hepuleita, enkä pelkää joka hetki nurkan takaa hyökkäävää uutta ongelmaa.
Liisukka:
Meillä on myös elämä alkanut luistaa paremmin. Oli iso perhejuhla, ja sen myötä yhteys syntyi uudelleen sukulaisiin. Sinä sanoit mulle, että joskus vaan pitää jättää menneet taakse, ja aloittaa jotain uutta. Niin kävi. Tavallaan jatkettiin jostain kohtaa, joka oli ollut vielä hyvää. Arastelen edelleen, mutta yhteys on syntynyt. Selän kanssa olen oppinut paremmin elämään, vaikka jatkuva kipu edelleen on seuralaisena. Laaksossa olen alkanut enemmän viettää aikaa omassa tuvassa ja sen lähistöllä, varsinkin rantakalliolla katsellen merelle ja erästä aivan määrättyä saarta, kuten tiedät, jonne me mennään seuraavaksi seikkailuksi.
Pirre:
Yksi asia mun täytyy tässä myös sulle heti kertoa. Kun luin näitä meidän tekstejä ja sinun oivalluksia, niin totta totisesti itsekin ihmettelin kirjoituksia. Olen aina yhtä hämmästynyt. Totisesti, Jumalalla on ollut vahva kudelma alkumetreistä lähtien. Kumma on kudin, raitoja paljon, mustaa, valkoista, keltaista, sinistä, niin monenkirjavaa tämä meidän elämämme on ollut ja on.
Joskus, joku silmukka karkaa, mutta kun Jumala on tarkka kutoja, niin Hän poimii karkulaisen lempeästi takaisin. Joskin kudelmassa on ollut pidempi harmaan kirjava ja musta kohta niin nyt on jo raidat muuttuneet iloisen värisiksi.
Hyvinhän sulle Lettipää nuo asiat ovat perille menneet. Sulla on vain tapana niitä varmuuden vuoksi käännellä edestakaisin. Varmistaa, että joka kohta tuli ymmärretyksi. Mä taas olen sellainen maantiekiitäjä, että äkkiseltään saatan juosta ohi jos en pidä varaani ja sitten pitää peruuttaa takaisin. Alkaa alusta kelaamaan. Ehkä meidän on oltava tällaisia, että pystytään tukemaan toisiamme. Sinä otat hihasta kiinni silloin kun alkaa vauhti hirvittää. Minä taas nykäsen silloin kun liian kauan tiiraat jotain yksityiskohtaa. Selvästi Jumala on meidät pläjäyttänyt yhteen toinen toisiamme tukemaan.
Liisukka:
Mulla on tällä hetkellä semmoinen tuntuma, että Lettipää on unohtanut, miltä tuntui asua siinä harmaassa talossa. Mie alan olla minä. Se on outo tunne - jotenkin tuttu, mutta unohtunut. Palaan johonkin hyvin vanhaan. Noniin, niinhän se oli, että joskus Lettipää lähti ja sulki oven mennessään----ja tuli takaisin. Muuton jälkeen olen asunut mökissä ja kuten aina muutoksissa, vanha pyörähtää välillä mielessä, mutta nyt entistä harvemmin. Kaikki polut ovat nyt jo tutumpia. Muistan, miten viimeksi selvisin tuosta ja tuosta. Syyllisyyspolku ja sitä seuraava Pelon polku ovat jo sen verran tuttuja, että potkaisen kivet alas, tai joskus pitää jopa kaksin käsin työntää, kun on isompi----, ja Pelon polulla on ihan määrätyt kivet ja puskat, joihin vaan pitää tarttua, niin pääsee alas. Mutta enää ei ole umpikujaa.
Pirre:
Niin itku tuli siitä kun luin tuon lähettämäsi runon UNOHTUNUT TALO, jonka olet jo kauan sitten kirjoittanut. Aikaa ennen Lettipäätä ja Tuulitukkaa. Ja kaiken ahdistuksen keskellä ymmärsin, että jo silloin kun olet sen saanut, on Jumala meitä ollut yhdistämässä. Letti-Liisukkaa ja Tuulitukkaa, tiennyt, että kun oikea hetki koittaa niin me kaksi alamme tarpoa aivan uskomattomassa maailmassa, missä Herra on siellä kunniapaikalla ja joka hetki läsnä.
Tahdon kiittää sinua siitä, että olet vierelläni ollut silloin kun oma uskoni on horjunut. Olet kannustanut, nostanut, jopa välillä vähän töninytkin jotta olen taas saanut voimia jatkaa. Se on auttanut kestämään nämä jatkuvat koettelemukset. Kärsivällisyyteni on parantunut hitusen. Olen saanut tuntea kuinka ystävän tuki ja meidän ihana Uskon laakso on kantanut ja antanut voimia silloinkin kun luulin, etten jaksa päivääkään enää.
Liisukka:
Tähän pitää kyllä vielä kertoa, miten taistelupaikka hiljeni. Kuin vihollinen olisi perääntynyt ja mennyt asemiin muualle. Senhän tietää, että rauhaan se ei koskaan kokonaan jätä. Kun taistelu oli tauonnut, siitä kohtaa pääsi Rauhan virran yli ja huomasin kivisen polun jatkuvan harmaiden alueiden lomitse. Ja sieltä löytyi uusi ihana paikka: Lohdutuksen Laakso. Ja kun sinä tulit heppasi kanssa mukaan, uskalsin minäkin lähteä katsomaan. Ja miten sinä kerroit Jumalan valmistaneen meille syvän lohdutuksen, silloin kun kaikki tuntuu menetetyltä, se tuntui ihmeelliseltä. Sitä lohdutusta olen oppinut kokemaan, ja siitä kiittämään. Kiitos, kun olet opettanut minulle luottamusta Taivaalliseen Isään silloinkin, kun kaikki tuntuu hajoavan mielessä ja ympärillä.
Pirre:
Niin ihmeellinen Jumala on, että hän tiesi yhden Pirren, Tuulitukan, tarvitsevan Lettipään ystävyyttä selvittääkseen vielä eteensä tulevia koettelemuksia. Koettelemuksetkin ovat niitä Jumalan rakkauden osoituksia. Hän on aina ja kaikessa mukana, emme ole koskaan yksin.
Täällä rauhoittunut, seestynyt ja hiukan kypsempi Tuulitukka.
Liisukka:
Niin on, Hän on ihmeellinen! Kohta jatketaan matkaa Uskon Laaksossa toinen toistamme kannustaen, yhteisestä uskosta iloiten!
Nyt syödään eväät! Ihanaa, sun parasta vihannespiirakkaa! Ja tässä alkuperäisiä Puutarhan luumupullia! Ja sinähän toit tullessasi jo lähdevettä, mulla on kahvit termospannussa---. Lähdetäänkö vielä rannalle katsomaan tähtiä ja kuuntelemaan aaltojen loisketta?
UNOHTUNUT TALO
Oli talo niin uljas ja vakaa,
sinne kuljin taas aikojen takaa.
Oven aukaisin varovasti
ja astuin sisälle asti.
Mitä löytäisin sieltä nyt?
Olin matkasta väsynyt
etsin lämpöä, tuttua sieltä,
joka tervehtisi kulkijaa tieltä.
Oven aukaisin huoneen viimeisen,
se oli pimeä, muistot entisen,
menneen elämän varjoissa näin,
niitä katselin allapäin.
Oli pölyssä muistot lapsuuden,
hajonneet hetket nuoruuden,
ei jäljellä toiveita aikuisen,
rikki ihanteet ajan entisen.
Istuin hetken - ja ikkunan aukaisin -
tiesin - yksin tietäni kulkisin.
Tuuli puhalsi, valossa, - kohta näin,
- kylpi huone, vain varjoja äskettäin.
Ja löysin aarteet lapsuuden,
oli tuoreita hetket nuoruuden,
oli toiveet aikuisen kädessäin,
ihanteet tallella vierelläin.
On taloni tässä ja nyt,
siihen olen nyt tyytynyt.
Ovat menneet ja nykyiset elämää minun,
naapurissa talosi - Ystävä - Sinun.
kirj. joskus 87-88 Liisukka