Tuntui siltä, kuin oltaisi yllättäen tavattu polunristeyksessä! 

Mulla jokainen päivä on ollut täynnä jotain huolta, töissä ja kotona. Ja se on useimmiten osoittautunut tykkänään turhaksi. Eli sumussa luulen jotain joksikin pelottavaksi, joka ei sitten olekaan. 

Ja kun nyt ollaan puhuttu näistä demoneista,  on kuin pahan voimat olisivat hermostuneet pahan kerran. Jopa, kun luen kirjaa, tuntuu, etten voi keskittyä siihen. Häiritsevät ajatukset alkavat kiertää kehää pääni ympärillä---. Ja pitää rukoilla, tarttua lupauksiin, ja sitten taas sujuu. 

On kuin joku tarttuisi niihin vanhoihin ahdistusta aiheuttaviin ajatuksiin ja muistoihin ja pommittaisi niillä. Syyllisyydentunne on onneksi kadonnut, Mutta pelonsekainen epävarmuus kummittelee edelleen. Varmaa on vain seuraava askel, mikään ulkopuolella oleva ei ole. Kieli keskellä suuta kaitaa tietä eteenpäin. Koska on sumua, en tiedä, onko polun vieressä kuilu, virta vai tasaista maata---. 

Mietin tässä, mitä ihmettä tässä kaikessa tämänhetkisessä olisi niin pelottavaa---. Ei mitään oikeastaan. Olen aikuinen ihminen, joka teen omat ratkaisuni. Pelkään jotain nuhteita--- nyt juuri huomasin: pelkään riitaa, huutamista, väkivaltaisuutta---. Siinä se taas oli - jokin menneen ajan haamu. Sekö siellä sumun takana kummittelee? 

Minun on vaikea pysyä ajatuksessa, että olen jotain päättänyt tehdä tai ajatella näin. Kuin pitäisi kysyä lupaa milloin keneltäkin---. Tyhmäntyhmää! Ihan kuin sumu olisi hiukan hälvennyt---, kun tämän nyt tajusin. Onhan se niin, että Lettipää-Liisukka saa aivan rauhassa elää omassa tuvassaan ja aitansa sisäpuolella ilman, että kukaan tulee sanomaan, miten siellä kuuluu elää---. 

Vain Jumala sanassaan antaa siihen opastusta. Ja voi jutella Tuulitukan kanssa---Toki on niin, että ´eläkää rauhassa ihmisten kanssa, mikäli se teistä riippuu´. Tämä lohduttaa: --mikäli se teistä riippuu - aina ei riipu. 

Joo, eli tämä polku on--- voisko tämä lopulta olla Luottamuksen polku, koska tässä ei todella-kaan näe eteensä? Vaellan uskossa, enkä näkemisessä. Minun on uskottava ja luotettava Jumalan lupauksiin, mentävä näihin asioihin sisään, jotka aikoinaan ovat aiheuttaneet pahaa ahdistusta. On luovuttava toiveista, että jotain näissä ihmissuhteissa korjaantuisi, tai ainakin vaatimuksista--, ja uskottava ja luotettava, että Herra tietää, mitä tekee. Hän tietää kaiken. Ei minun tarvitse tietää - vain luottaa - ja rukoilla. 

Tähän liittyy vahvasti anteeksiantaminen. Kun suostun ajatukseen - tai Jumalan käskyyn - anteeksiantamisesta, kuin sumu hälvenisi, ja näen Ilon kukkulalle. Ja minun on annettava itsellenikin anteeksi, etten ole osannut suhtautua näihin vaikeisiin lähimmäisiini niin kuin olisi pitänyt. En ole jaksanut. Silti jossain kaihertaa ajatus: olisit voinut---olisi pitänyt---vaikka ihmisvoimin ei toisia ihmisiä muutetakaan, eikä vedetä taivastielle--- Mutta eräällä tavalla olen ollut myös välinpitämätön. Ehkä olen halunnut säästää itseäni ja omaa perhettäni---? 

Tässä siis kuljen kuin askelmalta toiselle, kiveltä toiselle sumuisen virran yli tms. Nyt juuri, näiden ihmisten vaikutuksessa. 

Nyt mun tulee mennä tämä matka, oppia omana itsenäni ajattelemaan mennyttä aikaa. Opin, mistä kulkea. Tämä on hengellisesti myös Koetuksen polku, luotanko, vaikka en näe tavallaan Herran apua. Riittääkö minulle rauha, jonka olen saanut, vai vaadinko Jumalalta helppoja ratkaisuja, tilaisuuksia paeta---. Ja riittäkö mulle se, että uskon Hänen näkevän, ja tukevan, jos horjahdan. Ja riittääkö minulle se valo, jonka näen sumun takaa. 

Ajattele, kuitenkin, kun ollaan Kristuksessa, ollaan voittajan puolella! Jos joitain muita ajatuksia tulee mieleen, ne ovat sieltä toiselta puolelta - siis valeita. 

Psykologisesti, jos sitä pitää ajatella, olen päässyt taas jonkin vaiheen ohi. Olo on sellainen, että takanani sulkeutuu jokin ovi. Olisiko se kuitenkin sen vanhan talon joku huone. Ehkä siellä on asustanut se rooli, millä olen mukamas pärjännyt sukulaisten kanssa, sekä omieni, että miehen sukulaisten. Ei tarvitse pärjätä, vaan olla, mitä on. Miltäs tämä kuulostaa? Kuitenkin pelkään heidän reaktioitaan, kun olen vihdoin, mitä olen---. Huhhuh, on tämä nyt hankalaa--- 

Muokkasin peltotilkun, ja kylvin siemenet ja istutin taimet. Hengen hedelmä on tärkein. Ei omassa voimassa, viisaudessa ja vihassa ja tuomitsemisessa, tai väärässä suvaitsevuudessa, vaan Hänen rakkaudessaan eletään ihmisten kanssa. Näin nyt ajattelen, ja luotan, että siellä ne kas-vavat. Minä en voi jouduttaa kasvamista, Herra antaa kasvun. Lohduttavaa. Ja kun Herra on kanssani, ja tuli mitä reaktioita tahansa, olen Hänen suojassaan. 

Mekin aikoinaan muutettiin isohkosta omakotitalosta pariksi vuodeksi pieneen kerrosta-lokaksioon. Siinäkin oli sijoittelemista. Kellarikomerot olivat tupaten täynnä, osa tavaroista myytiin, osa meni lapsille. Joten kenkälusikkafiilis oli meilläkin---. 

Joo, lehtimajassa kävi siis niin, että Pelon polku päättyi siihen. Pelko jäi ulkopuolelle. Siellä oli rauha ja lepo. Ja se sama rauha on pysynyt. Se on totta, vaikka sumussa jollain tavoin pelottaakin. Mutta se on aika luonnollista---. Kyllä, se on paikka, jossa kuulee Herran äänen. Siellä varmistuu, että kuitenkin on oikealla tiellä. 

Luin taas, mitä olin kirjoittanut. Mulla on vapaapäivä, ja puuhailen samalla muuta. Taitaa olla melkoisen sekavaa luettavaa, toivottavasti saat siitä jotain tolkkua. Nyt pitää mennä jatkamaan. Siivoan keittiötä, lattia on täynnä vanhoja lasipurkkeja, pyykit ripustamatta, tiskit tiskaamatta--- 

Jatketaan. Pian mennään Ilon kukkulalle keinumaan pihlajanoksalle - siihen mahtuu hyvin kaksi pikkutyttöä - ja katsellaan maisemaa. 

Eli iloitaan Herrassa!!    Lettipää-Liisukka