Aloin miettiä, millä tavoin mielikuvani liittyvät toisiinsa. Ja muistui mieleeni sellaisiakin kuvia, jotka ovat olleet ohimeneviä. Ennen sitä aikaa, kun aloitettiin kirjoittaa, olin pimeässä laaksossa. Olin aikaisemmin ajatellut ja kirjoittanut, että elämä on kuin matka. Mutta silloin olin ymmärtänyt, että elämä on kuin iso rajallinen maisema, jossa opitaan kulkemaan. Jotkut polut kolutaan moneen kertaan, joistakin vaan mennään ohi. 
 
Puutarha-ajatus on ollut ensin. Pujahdan pelottavasta hankalasti hoidettavasta talostani puutarhaan, jonka portin löysin sattumalta. Jossain vaiheessa tuli kaivon ja ruusupensaan lisäksi se penkki rannalla, kirkkaus taivaanrannalla, laituri. 
 
Sitten tuli pimeä laakso, ja niihin aikoihin, kun me tavattiin, olin suolla. Aina luulin eksyneeni. Kunnes mm. sinun avullasi tajusin, että en olekaan eksynyt, vaan tämä kuuluu vaan kulkea läpi. Ja sen jälkeen suo onkin alkanut kuivua, eli isot tunnehyökyaallot alkoivat loppua. Ne olivat vain ahdistusta, määrittelemätöntä tuskaa ja kauhua. Viimeviikkoinen monttu oli erilainen. Tiesin, mitä tunsin, murhetta, syyllisyyttä ja masennusta, ahdistustakin tosin, mutta se oli kuin kaiku menneiltä ajoilta. Ja sieltä oli selvät askelmat ylös takaisin - suoraan Lohtukivelle. Ja siellähän ei ole enää suota---
 
Suon jälkeen aina ennen jouduin kertomaani umpikujaan. 
 
Palasin siitä takaisin, monesti - ja suoraan suolle. Kunnes minulle osoitettiin oikotie vasemmalle alas jyrkänteen reunaa. Mutta ennen pitkää taas olin suolla. Oikotieltä pääsin katsomaan päämäärääni, näkemään vilauksen jostain paremmasta - ja taas suolle. Suo piti käydä läpi, ja saada usko umpikujan raivaamiseen. 
 
Oikealla olevalla vuorella olen ollut monta kertaa kuin Mooses, katsomassa kauas ihanaan laaksoon ja polkuun siellä. Olo on ollut sellainen, että sinne kun pääsisi, sellaiseen oloon, jota ei vaivaa tunnemyrskyt, pelko ja väsymys, kokemani turhat painolastit. 
 
Ja aina olen surrut, että tuskin se on mahdollista. 
 
Ja nyt vasta ymmärsin, että sinne voi päästä ainoastaan tuon umpikujaryteikön kautta. Nyt olen sen selvittänyt suurimmaksi osaksi, ja päässyt toiselle puolelle Kiitoksen ja Lupausten kivelle. Vain sitä kautta lähtee polku alas laaksoon. Vain Jumalan lupauksiin turvaten voin turvallisesti kavuta alas rinnettä. 
 
Ilman armoa, päivittäistä kokemusta riipuvaisuudestani Jumalaan, putoan rojahdan vaikka taas syyllisyyskivien särmien ja katkeruuspensaiden piikkien päälle. Mutta sittenkin, jos niin käy, sitten taas ylös ja Lohtukivelle tai polkua pitkin Kiitoksen kivelle---. 
 
Mökki vilahti mielikuvissani joskus. Se on ollut paikka, josta olen oikeasti lähtenyt matkalle. Olin sen tyystin unohtanut. Talo on ollut siis kaikki se, mitä matkan varrella minuun on tarttunut. Koskaan en ole ajatellut millainen mökki olisi, kaikki aika on mennyt talon siivoamiseen. Kiitos, Pirre, sun kanssasi olen uskaltanut ajatella, että se voisi olla oikeasti kotini ja alkanut katsoa, mitä siellä on. Vieläkään en aivan varauksetta usko, että se on minun! Mutta haluan uskoa. Ehkä siellä, missä lukee mökin nimi, on myös kerrottuna, että mökki on todella minun. Eli minä olen olemassa oikeasti---ja saan uskoa itselleni kaiken hyvän, minkä Jumala suo. 
Mulla on aina ollut olo, että olen kylässä. Koko itselläni koettu tuntuma rentoutuneesta kotiolosta on harvinaista. Toki tässä nykyisessä kodissa miehen kanssa koen sitä, mutta en aina. Olen muuten nähnyt usein unta sitä, että palaan kotiin väsyneenä. Se on ihana uni. On isoja puita ja talo. Ja joku on hellan ääressä - en tiedä kuka -, ottaa syliin, ja kysyy, miten sinä näin kauan viivyit--- 
 
Luulisin, että Pimeä laakso on kuvannut jotain ulkoista kriisivaihetta, eli tässä elämässä tapahtunutta pitempiaikaista koetusta. Sekin on jossakin tässä maisemassa. Nyt en halua mennä tutustumaan, haluan vaan innolla lähteä alas tutkimaan, mistä vie polku vihreälle niitylle ja iloiselle läpikuultavalle purolle, pisaroivalle putoukselle---. 
 
Se, mitä opin, oli, että en voi paeta elämässäni olevia tosiasioita. Olen edelleen tyttäreni äiti. Olen mieheni vaimo, olen arkena työroolissa. Olen edelleen tavallinen syntinen pulliainen. Se, että selvitin joitain elämässäni olevia asioita, ei tee minusta vahvempaa, ei parempaa jne. Armossa tulee kasvaa. Siinä se on. Luottaa, että aina voi mennä puutarhaan keräämään voimia, keittämään kahvit mökille Pirren kanssa, istumaan Lohtukivelle, ja etsimään uusia retkikohteita Lupausten kiveltä. 
 
Aina tulee eteen kiviä. Mutta umpikujaa tuskin enää entiseen tapaan tulee. Toivottavasti kivet pysyvät rotkossa, niin kuin kivien kuuluu---. Huomasin, että polku kääntyy hiukan. Ja se avasi eteen uuden vuoren. Se on ollut siellä koko ajan. Se on pelottava. Sen laella on mustia pilviä. Mutta niillä ei ole valtaa tulla laaksoon, koska mereltä tuleva tuuli työntää vastaan. Tämä on turvallinen matka, mutta vaarallinen. Maailma on paha ja ahdistava, sota uhkaa, vihollinen kiristelee hampaitaan. Mutta meillä on turva Jeesuksessa, kiitos Hänelle!
 
Semmoista. On tämä ollut jännittävää! Ja jännitys vaan jatkuu. Ei enää pelota, vaan jännittää, niin kuin kaikki uusi! 
 
Aurinko paistaa niin ulkona oikeasti kuin Lupausten kivelläkin. Kerään kamppeeni ja alan vähitellen uskaltaa lähteä liikkeelle! 
 
Luuletko, että mun pitäisi vähitellen alkaa miettiä, mitä mökkini viereen pikkuiselle kesannolla olevalle pellolle alan viljellä? Tänään heräsin mökissä, selvästi. Olo oli elämänhaluisempi kuin aikoihin---
 
Me ollaan kuitenkin sitä varten, että viedään ja kylvetään valoa ja rakkautta sinne, missä ollaan milloinkin---
 
Nyt aamukahveelle ja töihin--- siellä kiehuu ja kuohuu. Eli tarvitsen rukousta ja luottamusta siihen, että Herra on todella sielläkin mun kanssa---
 
Lettipää kiittää Tuulitukkaa tähän astisesta matkaseurasta ja kaikesta avusta ja tuesta ja uskollisuudesta! Hyvä, että teidän asiat alkavat selkiintyä. 
 
Jatketaan matkaa!     Liisukka – se Lettipää.