vanha%20talo.jpg
 
--- ja nyt ollaan taas keskiviikossa. Luin juuri, mitä olin kirjoittanut ja se oli aika merkillistä - kuin siitä olisi kulunut pitempikin aika. Nämä päivät olen todella muistellut. Mietin tarkkaan, mitä tapahtui minäkin vuonna lapsena, mitä tapahtui syksyllä ennen tuota äidin lopullista lähtemistä--- Olo, se, mitä äsken tuossa kerroin, on alkanut hellittää otettaan, talitinttien äänet äsken töistä tullessa tuntuivat jopa riemukkaan keväisiltä. 
 
Kerrot teidän tilanteesta, ja rakas ystävä, ei se ole itsekeskeistä, ollaanhan me sovittu, että voidaan jakaa elämää puolin ja toisin. Jatkan siis rukoilemista teidän puolesta, että eläkepäätös tulisi ja lopulta kaikki alkaisi sujua hyvin. Ei työn menettäminen todellakaan ole mikään helppo juttu läpikäytäväksi. Ei ole ihme, jos tuntuu, että aivot käyvät ylikierroksilla---.Tiedän tuon olon: vuori asioita, jotka pitää hoitaa---ja se tuntuu kaatuvan päälle--- 
 
Mutta jos tulisit mun kanssa taas vähäksi aikaa kaivonkannelle, ja hengähtäisit ja ajattelisit, että yks juttu kerrallaan ---. Juodaan pari kulausta sitä ihanaa vettä---. 
 
Eli huomaan sinun tulleen puutarhaani, koska olet huomannut noin paljon kaunista siellä! Yhdessä näkee enemmän. Usein olen ollut niin poikki tullessani sinne, että en välttämättä ole huomannut malvapensasta, ruusut kylläkin - mutta todentotta, kyllä siellä on malvapensaskin! Ja omenapuut! Kaivon vieressä on yksi, ja kauempana muutama lisää. 
 
Mökkikin on siellä - kyllä se on. Uskalsin mennä jo pihalle. Mitäs jos se ei olekaan mua varten?. Sen ympärillä on sammaleinen kiviaita, samaa ihanaa samettista sammalta kuin Lohtukivellä, ja kaivon reunalla - ja vanha kaunis rautaportti. Se oli raollaan. Pujahdin sisään, mutta oli pakko palata---. 
 
Mulla siis on olo, että vihdoin alan olla löytämässä sitä elämää, jota varten olen syntynyt. Tai - olen Jumalan armosta elänyt jo kauan, mutta nyt se alkaa tulla tietoiseksi, tunteisiin asti. Se on niin hurjan huima tunne, ja mahdollisuus, että on kuin en uskaltaisi---. On niin tottunut siihen nakertavaan ahdistukseen, joka on ollut seuralaisena niin kauan kuin pystyn muistamaan. 
 
Nyt taas tulee olo, että mahtaako se Pirre jaksaa lukea mun juttuja. Mutta uskallan silti kirjoit-taa---. Jospa tämä olisi molemminpuoliseksi siunaukseksi. Musta on - taas kerran sanottuna, ihme, että meidän mielikuvituskin tuottaa samankaltaisia maisemia! Että juhannusruusuja, ja metsäruusuja! Just niin! Ja vaikka en kertonut sulle, minkälaisen laivan olin kuvitellut, se nimenomaan on purjelaiva, kuten sanoit! 
 
Mutta nyt lopetan, että jää jotain ensi kerraksikin--- 
 
Terv. Lettipää puutarhapolun varrelta