Hei Pirre!

Mieheni lähti töihin, minulla aikaa ajatella ja kirjoitella. Sunnuntait ovat sitä varten, hiljentymistä, rauhoittumista varten. Eilen olin valokuvaamassa sorsia ja kevättalven valoja ja varjoja hangella. Pitkästä aikaa oli kiva tehdä jotain sellaista.
 
Eilen tein muutakin. Lueskelin vanhoja tekstejäni parin vuoden takaa.
 
Se aika oli erään kriisin loppu. Eli tekstit tuntuvat kokonaisuudelta. - Tai sanoisinko paremmin, silloin aloin kokea, että jotakin on lopuillaan. Aloin nähdä tunneongelmaani vihdoin selkeämmin ulkopuolelta.
 
Huhtikuussa n. 2 vuotta sitten sain profetian. Siinä sanottiin, että Herra on nähnyt murheeni, ja että vielä vähän aikaa pitää kärsiä. Hän tietää, että minulla on HAAVA. ( Sitä ei luvattu pois.) Minulle sanottiin, että Herralla Jeesuksellakin on haavat vielä taivaassa, eikä palvelija ole Herraansa suurempi. Hän hioo minusta timanttia, olen särmikäs. Sitten sanottiin, että minun tulee heittää menneisyys meren syvyyteen, kuten syntini on sinne heitetty. Ja että olen velkaa rakkautta, tai rakkaudessa, en muista sanamuotoa. Ja sitten sanottiin monta kertaa: anna anteeksi - anna anteeksi - anna anteeksi---.
 
Kun silloin olin tullut alttarilta, en muistanut tästä kovinkaan paljon. Mutta olo oli sellainen, että Jumala oli puhunut minulle ja sanonut, että olen Hänen palvelijansa. Se tuntui lohduttavalta. Olin niihin aikoihin jopa luullut, että en ole oikealla paikalla uskossa---. Koin niin paljon tuskaa ja vihaa. Selkä oli kipeä silloinkin. Menin alttarille, koska koin, etten pääse eteenpäin.
 
Rukoilin, että jos sanoma oli todella Jumalalta, muistaisin, mitä siinä oli. Ja muistin. Asia asialta se muistui mieleeni ja on siis edelleen mielessä, koska kirjoitin sen talteen.
 
Sen jälkeen alkoi tapahtua. Minua 8 vuotta vanhempi veljeni sairastui vakavasti noin kuukauden kuluttua, ja kuoli alkukesästä. Hän oli yksi niistä, joille minun piti antaa anteeksi. Olin kokenut kantavani hänellekin kaunaa, ja vaatinut mielessäni sitä, että olisimme voineet yhdessä selvittää, mitä meidän yhteinen lapsuutemme oli. Siitä ei ollut tullut mitään. Mutta kun näin hänet sairaalassa avuttomana, näin hänet uudella tavalla. Näin hänessä, ja kuulin, samaa tuskaa ja epävarmuutta, rakkaudennälkää, kuin itsessäni. Kaunani suli siihen paikkaan. Hän puhui asioita, jota en koskaan ollut kuullut. Hän välillä luuli minua joksikin toiseksi. Me elettiin samassa perheessä, hänkin oli menettänyt äitinsä, tosin 20-vuotiaana, elänyt nuoruutensa ilman isää jne.---, eli meillä oli paljon yhteistä kokemusta.
 
Hän kuoli, ja elin surussa muutaman kuukauden. Kuitenkin samalla alkoi minussa nousta kapinaa, ja uudenlaista ahdistusta. Kun nyt luin niitä kirjoittamiani tekstejä, huomasin, miten selvä polku seuraavissa tapahtumissa sitten oli. Saman vuoden syksynä jouduin sille suolle, jossa vieläkin olin, kun aloin kirjoittaa sinulle. Kirjoitin päiväkirjaa koneelle ja tallensin tekstit nimellä Suo. Olin myös sairaslomalla pari viikkoa, kun kerta kaikkiaan en jaksanut. Se ´onneksi´ purkautui selkäkipuna, olisi ollut vaikea myöntää, että voimat loppuivat.
 
Eli kuljin syvemmälle perusahdistukseeni. Koin - olin kirjoittanut - tulleeni kuin syvän kuilun ääreen, ja ennen olin paennut sitä. Nyt oli käännyttävä takaisin tai uskallettava mennä läpi. Läpi meneminen tarkoitti, että todella katson, mitä minulle oikeasti on menneisyydessä tapahtunut. Olin lisäksi lukenut keväällä ennen profetiaa elämäntapakirjan, jonka viesti oli, ettei pidä vaatia itseltään elämistä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Traumoista johtuvat tunteet ovat tosia, ja ymmärrettäviä.
 
Ehkä kuilu olikin tämä suo, joka piti ylittää.
 
Ja aloin katsoa. Luettelin kaikki, kaiken sen, mitä sinullekin kerroin, ja koin surua, tuskaa, yksinäisyyttä. Minulle OLI tapahtunut niin paljon traumaattista, että on ihme, että olin siihen asti selvinnyt. Ja vähitellen alkoi näkyä uusi mahdollisuus. Se oli sellainen tila, olotila, että olen kuin tuon kaiken myrskyävän ja vellovan tunneaallon sisällä, jossain turvassa. Tunteet eivät hukuta minua, vaan päinvastoin tulen tutuksi niiden kanssa.
 
Koen nyt, että tämä oli sitä, mitä profetiassa sanottiin, vähitellen olen valmis heittämään menneisyyteni meren syvyyteen, uskomaan samalla syntini anteeksi, ja antamaan myös ihmisille anteeksi, myöskin tunnetasolla. Ilmeisesti Jumala ei käske mitään, ellei Hän anna siihen todellista konkreettista mahdollisuutta. Veljeni kuoleman jälkeen tuskailin, miten voin heittää menneisyyden taakseni, kun se kummittelee tunteissani joka päivä! Miten voin olla velkaa rakkaudessa, kun minua ei ole rakastettu.
 
Olen nyt päässyt lukemisessani marraskuuhun. Ja seuraavan jutun otsikko on ´lujaa maata jalkojen alla´. Olin päässyt pahimman suon läpi, saanut levätä pari viikkoa, ja mennyt takaisin töihin. Mutta suohan jatkuu edelleen tänä päivänä. Nyt olen suostunut siihen, että oli vaikka sitten suo, eteenpäin mennään, koska polku on selvä, ja selvästi viitoitettu.
 
Mutta sitten. Kun olin lukenut näitä ajatuksia, äkkiä eilen illalla nukkumaan mennessä minut valtasi jokin hyvin tuttu pahan olon tunne. Sitä nimenomaista oloa en ole aikoihin kokenut. Mutta huomasin, että se oli puhdasta selvää kuolemanpelkoa.
 
Sen alkujuuret ovat ilmeisesti äidin kuolemassa, koska samaa oloa muistan kokeneeni ollessani 13-14-vuotias. En iltaisin uskaltanut nukahtaa, kun pelotti niin. Olo on sellainen kuin seisoisin kuoleman edessä. Se konkretisoituu jonkinlaiseksi olennoksi, ei mitään huppupäistä viikatemiestä, vaan jotain mustaa utumaista kuin luolan aukko tms. mutta silti olento, pelottava, kylmä.
 
Olen siinä, ja kaikki muu jää ulkopuolelle, kaikki, mitä olen tehnyt, kaikki arkinen, mikä elä-mään kuuluu. Eilen siis luin koneen ääressä tekstejäni, ja neuloin miehelle uutta puuvillapaitaa. Koin kuin ne asiat olisivat näyttäneet synniltä, pahan tekemiseltä, valheelliselta, turhalta, joltain, mitä ei olisi saanut tehdä, vaan sen sijaan miettiä--- jotain?
 
Ehkä tämä tunne on ollut silloin, kun kaikki piti jättää ja muistaa vain se, että äiti on sairaalassa ja kuolee. Kuolema vie minulta siis kaiken. Ja viekin.
 
Mutta vihollisen vaikutusta tässä lienee se, että koen tämän olevan viimeinen totuus. Kuolema todellisuudessa ei vie minulta ELÄMÄÄ, jos se on kätkettynä Kristuksessa, ja siihen sisältyy kaikki, mitä teen--- niin kauan kuin elän tässä maailmassa--- VAI MITÄ? Onhan se näin?
 
Siihen ilmeisesti liittyy - nyt juuri tuli mieleeni -, syyllisyys. Minun olisi pitänyt pelastaa äitini kuolemasta, en huomannut koulun käynnin ohella, miten sairas äiti oli---. Olenko vaatinut itseltäni tällaista? Ja kun niin on, ansaitsen itsekin kuoleman. Tunteissani kuolema on kaiken loppu, vaikka uskon kautta ymmärränkin, että se on oikeastaan alku.
 
Kokemus on kammottava. Kuka pelastaa minut? Kukaan ei tule, eikä auta! Tuo olento kahmaisee minut kohta, ja olen luullut saavani elää. Se on jokin minuuden menetyskin. Kuolen.
 
Huomaan, että todella pelkään kuolemaa, sairastumista, kipua, sitä, että kuolema saa minut kiinni, satimeen. Seitsentoistavuotiaana aloin saada sydänoireita ja luulin kuolevani. Tarkastelen jokaista uutta näppylää huolestuneena--- jne. Ja toisaalta, kun todella sairastun, koen, että Herra on kanssani. On ollut kaikissa asioissa.
 
Lapsena, kun sairastin astmaa ja olin kalpea monista sairastamisista flunssaan sun muuhun, joku kiltti naapurintäti oli sanonut äidilleni: tuo lapsi ei elä kauan. Veljeni kertoi minulle, mutta kai sen olin itsekin kuullut. Tässä sitä vielä ollaan, mutta olo on välillä, että kuolema ajaa minua takaa.
 

KUOLEMAN VARJO

Sieluni kulki synkän maan läpi,
totuus oli hävinnyt hämäryyteen,
pilvet tihkuivat pelkoa.

Kuoleman varjo seurasi minua
ja juoksin eteenpäin
sydän kivusta, pelosta takoen
syvyyden kauhuissa.

Yksin.

Väsyin, kompastuin, itkin.

Ylläni oli pimeys,
varjo saarsi minut,
huusin, eikä kukaan kuullut
ja annoin periksi kuolemalle.

Ja avautui portti
häikäisevään kirkkauden maahan,
kauhun ja valheen
varjot pakenivat,

Isä Jumala otti minut syliinsä
ja pelkoni unohtui
kiitoslauluun.

   Liisamaaria-88-97

 

Eli tämäkin kuuluu tunne-Liisanmaarian traumatunteiden varastoon. Tämäkin pitää nyt sitten nähdä.

No, rukoilin yöllä sitten. Sanoin Herralle, että pelkään kuolemaa. Aamulla ei tietokone, eikä neule enää tuntunut synniltä---. Kokemus on se, että kaikki, mitä teen, tuomitsee minut katoamaan mustaan tuntemattoman kauhuun---.
 
Tästä tuli nyt varsinainen romaani. Mutta halusin kertoa. Olen nyt tajunnut, että mitä selkeämmin, realistisemmin, rehellisemmin, pelottomammin katson näitä kokemuksiani, tunteitani, vihollisen vaikutusta jne. sen paremmin pysyn polulla pelkäämättä sukeltamista suon silmäkkeeseen.
 
Siunausta sinulle, rakas ystävä!!
 
Liisamaaria