Kiitos todella. Sanoit paljon niin totta ja niin rohkaisevaa. Ja sain uuttakin ajattelemisen aihetta. Yhä vaan kummastelen sitä, että TIEDÄT, mitä kokemukseni ovat, kuten tämä kellarikin--- Se tuntuu hyvältä. En ole yksin näiden juttujen kanssa, joku muukin on kokenut samaa.
 
Ja kiitos runosta. Pidin siitä kovasti. Siitä riittää maistelemista moneksi kerraksi!
 
Täällä kuuluu oikeastaan aika hyvää, vaikka itse asiassa tuulee polulla. Se tuntuu edelleen uudelta, siis polku, jota päätin alkaa kulkea. Jotain on aivan ratkaisevasti muuttunut. Jos menneisyydestä tulleita muistoja nousee pintaan, kokemus on erilainen. Se ei ole ahdistava, vaan katson niitä aivan kuin ulkopuolelta.
 
Tuuli johtuu perheen sisäisistä ongelmista. Koen sen puuskaisena, koska joudun jotenkin ponnistelemaan päästäkseni eteenpäin. On pakko rukoilla koko ajan. Ahdistus yrittää nostaa päätään ja saada jalat alta, mutta se menee takaisin, kun yhä uudestaan jätän asiat ja ihmiset Herralle. Tämä on ilmeisesti normaali olotila. Koen sisälläni rauhaa. En koe mitään ihmeempää ilon tunnetta, mutta lepoa ja tyyneyttä. Ihan kuin sisälläni kaikuva tunteiden mekastus olisi hiljennyt.
 
PITI NÄHDÄ
 
Olin kulkenut kauas
alistuen taakkoihini
hyväksyen alakuloisen tieni
vaivalloisen kulkemisen
risukkojen läpi.
 
Ainoa lohdutukseni oli.
että kerran olen perillä.
 
Ja oli ilokin, kaipaus, ja toivo,
mutta syvällä, syvällä
huokausten alla.
 
Mutta Sinä tulit, Jumalan Poika,
ja sanoit minulle:
nyt saa riittää,
nyt tämä tie on tehnyt
sinusta sen, mikä oli tarkoitus.
 
Olet nähnyt
syntiin langenneen,
ihmisen koko kuvan,
itsessäsi ja toisissa.
 
Kun kävit sen kaiken läpi,
näet nyt suurempana armoni.
 
Niin Sinä sanoit ja
heti oli helpompi hengittää,
taakka tuntui keveältä,
uskalsin taas katsoa ympärilleni
ja uskoa hyvän voittoon
tässä maailmankaikkeudessa.
 
Olinko kiertänyt kehää?
Olinko tullut yhä uudelleen
samojen taakkojen kanssa
saman risukon eteen?
 
En tiedä,
mutta Sinä sanoit:
nyt riittää.
 
Ja astuin uudelle polulle.
 
   Liisamaaria-89-98
 
Uusi kokemus on se, että olen kokonaisemmin olemassa. Olen alkanut olla enemmän se lettipää, josta kerroin. Vaikka välillä tulee vanha tuttu olo siitä, että ´ei musta ole mihinkään´--- ´ja en jaksa yhtään ongelmaa enää´, huomaan nämä tunteet turhiksi, enkä joudu niiden riepoteltaviksi. Se ei tarkoita, etteikö ahdistus yllättäisi minua välillä, mutta suhde siihen on toinen. En oikein osaa edes sitä selittää, mutta maisema on erilainen. Se vaan vähitellen muuttui. Varsinaiseen suohon en ole pulahtanut pitkään aikaan. Aika uskaliasta sanoa, koska vihollinen sen kuitenkin huomaa, ja yrittää yllättää. Sanon kuitenkin. Jumalan kunniaksi voi sanoa sen, mikä Hänen kunniakseen kuuluu. Mutta, entä sinä? Kirjotas taas parit sanat! Päätin muuten lukea meidän kirjeenvaihdon läpi. Se on ollut todella tärkeää minulle.
 
Rukouksin ja siunauksin, viestiä odotellen Liisamaaria