ahdas%20portti%202.jpg

                                                      Ahdas portti

 

Niinpä meni juhannus. Mökillä aattona oli poutaa keskiyöhön saakka. Ehdittiin polttaa risut kokkona juuri ennen sadetta. Juhannuspäivä oli harmaa, mutta sunnuntaina alkoi hiukan aurinko yrittää paistaa. Mutta mukavaa oli irtautua arjesta, katsella lintuja ja olla ja saunoa. 

Isokoskelolla oli 14 poikasta, ellei silmät harittanut - yritettiin laskea---. Ne höyhenpallot menivät rantavedessä kuin muutkin lapset sinne tänne, kunnes topakan näköinen koskelomamma sanoi kväk-kväk, ja sitten taas lähes parijonoon perässä. Emo näytti, että nokka näin veden pinnalle ja katsotaan, onko siellä ruokaa, ja kovaa vauhtia eteenpäin---ja pikkuiset samalla tavalla niin, että vesi roiskui--- Hauskaa! 

Mökiltä näkyy parista kohtaa avomerelle, ja se saa mielikuvituksen usein liikkeelle. Taivaanranta on ihmeellinen, se nousee ja laskee, saaret roikkuvat joskus ilmassa sen yläpuolella, eräs kaukana oleva kivi joskus suurenee moninkertaiseksi, johtuen ilmasta, näkyvyydestä, pilvistä jne. Joskus meri vaan jatkuu taivaaseen saakka, eli rajaa ei näy---. 

Meri on aina uudenlainen, eri värinen. Joskus, kun tuulee suoraan avomereltä, aallot ovat pelottavia ja vesi nousee rannassa---. Rakastan ja pelkään merta yhtä aikaa. 

Onpa ihme, että te saitte vettä kaivoon! Tai, no, mikäs ihme se on. Taivaan Isä tietää tarpeenne ja pakkohan sinne oli vettä saada--- 

Juu, suolampi ja suometsä ovat eri asia kuin kuivunut suo. Kuivunut suo on siinä joen yläpuolella, lammen vieressä---. Siellä synkässä metsässä ja erilaisilla soilla rämmin vuosikausia. Kun tapasin sinut, olin nimenomaan siellä. En muista tarkkaan, milloin löysimme Lohtukiven, mutta viime kesänä pääsin Toivon kukkulan kautta joen yli sille viimeiselle suolle, joka sitten kuivui jonka reunalla kivi on. Nämä mielikuvat ovat mun pienessä päiväkirjassa, johon kirjoitin kokemuksiani---. Toivon kukkula seurasi päätöstä kerta kaikkiaan jättää menneisyys taakse. 

Tarkoitatko, että ahdas portti on Armon virran toisella puolella, maailman puolella, ennen alhaalla olevaa siltaa? Se on just noin, kun sanoit: hiekkarannalla kohdataan Jeesus. Onhan se Armon virta. Sinne voi jättää itsensä kokonaan, Hänelle, koko epätäydellisyytensä ja heikkou-tensa ja syntisyytensä. 

Kerrot, että ennen Jumalan kohtaamista oli erämaataival. Kuivaa ja paljon piikkejä. Olikohan se kuitenkin jo tulemista Armon virran rannalle, sille toiselle puolelle. Siltä puolelta nääs ei näe tätä ihanaa maailmaa virtoineen, vuorineen. On vaan erämaata --- tms. Mutta kun astutaan ahtaasta portista, ollaankin rannalla, kuten sanoit! Ollaan sisäpuolella, toisessa maailmassa. Mikä vastakohta, erämaasta, ja kylmästä kuolemanläheisestä kohmeesta ja tuhon ajatuksista rakkaudenlämpöiselle rannalle Jeesuksen syliin!! 

Kyllähän me rämmitään senkin jälkeen. Ajattele, minä olin rämpinyt ensin kaksikymmentä vuotta siinä jokien välissä, kunnes aloin vasta tajuta, että muutakin voisi olla. Uskonelämä rajoittui Armon virran hiekkarannalle ja joihinkin metsiin ja kukkuloihin ja taas takaisin. Sitten vasta tiedostin, että olen rikkinäinen, tunteet lukossa, tuskatiloja, pelkoa, vaikka olenkin tullut uskoon, ja tarvitsen eheytymistä ja Jumalan kosketusta koko itseeni. 

Mutta ajattele, siitä on yli kolmekymmentä vuotta, kun tuli uskoon, ja nyt vasta alan tunnetasolla oikeasti pysyvämmin tajuta olevani Jumalalle rakas! Olen aika kovapäinen, ja elättelin katkeruuden juurta ja kylvin itsesäälissä hyvin helposti---. Voi minua! Onneksi Herra on kärsivällinen. 

Kerrot siitä, kun sanot mitä vain, ennen kuin järki ehtii estää---. Ja että siitä seuraa eksyminen ja tyhjyyden tunne. Juu, tuttua. Ja sekin on tuttua, kun kerroit Uskon vuorelle kiipeämisesi vaiheilla, että olo oli irrallinen, turtunut. Jotenkin se räsähdys läheisesi kanssa oli pieni shokki. Tyhjyys on reaktio siihen. Ihminen laittaa silloin tunteet sivuun joksikin aikaa, että jaksaisi, jos on pakko jaksaa. On kuin itsensä ulkopuolella. Tuosta suun avaamisesta sen verran, että se on inhimillistä. Vaikka tuntuu siltä, että olisi ollut parempi pitää suunsa kiinni, kuitenkin tulee sanottua jotain, mikä on oikeasti totta. 

Mutta, Tuulitukka, vaikka mitä tapahtuisi, me ei eksytä. Polku vaan katoaa vähäksi aikaa, tai sumu yllättää, tai ollaan Pimeän laakson jossain kohtaa. Joka paikasta löytää johonkin, meren rantaan, Rauhan virralle, Armon joelle. Harhapolullakin on enkelivartio, joka laittaa siipensä eteen, jos sinne jalat alkaa viedä. Ja maailman vuorten rajoillakin on sellainen kimaltava valo, joka muistuttaa, että palaa takaisin tai ala taistella--- Ja joka puolella on mahdollisuus taas saada kokea, miten Jeesuksen veri puhdistaa. 

Ainoa paikka, joka on aika paha, on Surun laakson pimeä kohta. Sitä pitäisikin tutkia lähemmin, mitä siellä oikeastaan on. Surukin lopulta on prosessi, jota seuraa jotain uutta. 

Sanot, että sitten alkaa kerätä niitä menneitä kuormia mukaansa. Kyllä, niin käy. Minä olen tällä hetkellä luultavasti jossain Pelon polun ja Ilon kukkulan välissä. Sumua on niin, etten eteeni näe. Istun ja odotan. Jos lähden väärään suuntaan, joudun Pimeään laaksoon. Taakkakin taas painaa. Tulin tänne tosin vanhan umpikujan kautta. Heittelin parit kivet rotkoon ja vetäisin katkeruuden juuren versoja mennessäni. Lupausten kivelle en voinut jäädä pitkäksi aikaa. Pelon polku oli aika pelottava taas---. 

Se pahalainen vihollinen räksyttää vieressä: olet tehnyt taas tyhmästi---, oikeastaan et ole ollenkaan oikealla tiellä---olet eksynyt---joet ja mökki on kuvittelua---. Saa räksyttää. Odotan, ja sanon sille, että suu kiinni--- 

Lettipää