Olisiko käynyt niin, että tyttäresikin kävisi nyt lävitse jotain kasvun ja itsensä etsimisen paikkaa ja huomannut, että on sinulle katkera. Ehkä hänen olisi pitänyt huomata järkytyksesi ja sinun kysyä häneltä,  että miksi hän on sen salannut kun olet häneltä asiaa kysellyt. Näin hän olisi huomannut, että sinäkin olet miettinyt asiaa. Ettei se suinkaan ole ollut sinulle yhdentekevä. Kertonut rehellisesti, että olet kokenut syyllisyyttä siitä. Uskonut kun hän on vakuuttanut kaiken olevan hyvin. 
 
Sehän on selvää, ettei vihollinen tykkää meidän Lohtukivestä ja Kiitoksen ja Lupausten kivestä. Onhan ne suojeltu Jeesuksen verellä ja Jumalan pyhällä öljyllä juuri meille tueksi ja turvaksi. Ai, sinä löysit rappuset. Minä huomasin vasta kun olin roikkunut rotkon yllä ja kaksin käsin pitänyt kiinni Uskon juuresta. Siitä paksusta, joka lähtee heti rotkon reunalta. Siinä vieressä on sitten ne rappuset joita noustessa toivokin kasvaa askel askeleelta. 
 
Minä nimittäin olen elänyt kaksi päivää järjettömän ahdistuksen vallassa. Ei kotiolot, ei sairaudet vaan ...SOTA! Se on kuin möykky kurkussa jota ei voi niellä. Tonnin tiili-kuorma rinnan päällä. Miksi koen sodan näin kammottavana, sen täytyy johtua syntymäni ajoista. Olen syntynyt toukokuun -44 ja Helsinkiä pommitettiin silloin kama-lasti. Äiti on kertonut, että pyykkikorissa juoksutettiin minua sirpalesuojaan talon pohjakerroksiin. Uskon, että sieltä tämä kauhu sotaa kohtaan on peräisin. Olen sen imenyt jo äidin kohdussa itseeni. Näin tunsin Afganistanin ym. sotienkin aikana. Jopa edellisen kerran kun Irakissa taisteltiin. 
 
Nyt olen siinä pisteessä, etten tiedä menenkö Lohtukiven kautta Kiitoksen ja Lupauksen kivelle vai ensin Kiitoksen ja Lupauksen kivelle ja sieltä Lohtukivelle. 
 
Ei muuten hätiä mitiä, mökillä on puhelin. Vedimme heti alussa sen sinne tai ensin tietenkin upotimme kaapelin ja sitten aikanaan ostimme puhelimen. Meillä kun ei siellä silloin vielä ollut kuuluvuutta kännykkään niin päädyimme tähän ratkaisuun sen jälkeen kun mies putosi sieltä katolta ja oli juostava naapuriin hälyttämään ambulanssi. Meni nimittäin tajuttomaksi. Aattelin, että joskus kun hätä on käsillä niin naapuri ei olekaan mökillä, mistä silloin apu. 
 
Olen joskus miettinyt hiljaisuuden ääniä. Juuri niitä jotka siellä puutarhassa soivat kesäillassa. Olet kai huomannut, ettei siellä talvi pahemmin viihdy? Hohtavat hanget ja huikaiseva kirkkaus kyllä löytyy puutarhan ulkopuolelta. Ne hanget kutsuvat tekemään lumienkeleitä ja nauramaan ja laulamaan kilpaa kaiun kanssa. Niin, se hiljaisuus joka soi meidän sisällämme sitä siellä voi kuunnella ja levätä Taivaan isän huolenpidon alla. 
 
Et sinä ole sitä harmaata taloa jättänyt, nyt vain on alkanut käydä niin, että harmaa alkaa muuttaa värejään ja suursiivous on saanut huoneita puhtaiksi. Niissä tuoksuu jo hyvälle, mitä muutama komero on siivoamatta ja kellari tuulettamatta. Kyllä ne kerkiää vielä, älä murehdi. Talo on jo aika mukavassa kunnossa. Seinät ovat paljastuneet lempeän vaaleiksi kun niitä nyt rupeat tarkastamaan. Uskon, että vielä joskus koittaa aika kun voit sulkea sen ovet kokonaan ja korkeintaan piipahtaa siellä. Olet nimittäin siirtämässä niitä harvoja tavaroitasi joita haluat sieltä mukaan punaiseen mökkiisi. 
 
Olet kai huomannut jo, että mökin oven kivijalassa lukee "Liisukan tupa. Suuren rakkauden pieni majatalo yksinäiselle sydämelle". Kaipaavalle sielulle, joka luuli, ettei ollut hyvä äiti, hyvä vaimo, joka on surkea työtoveri, eikä edes seurakunnassakaan mitenkään kummoinen. Täällä punaisessa tuvassa, missä kaikki on liki ja melkein käden ulottuvilla olet taas se pieni tyttö joka jäi ihmettelemään elämän kovuutta, mutta joka "sydämen majatalossaan" on nyt  löytänyt kadotetun lapsuutensa ja menetetyn ilonsa takaisin. Taivaan Isän lahja sinulle ja ilo minulle, että saan siellä vierailla luonasi. 
 
Minäkö olisin osannut hoitaa sitä puudelipermanenttia, oletkos hassu. Kyllä se kuivui aika pörröksi auringossa ja jatkuvassa uimisessa. Olin lapsena kesät aina uimarannalla joka päivä useamman tunnin. Tukkani oli n. 10-vuotiaaseen ihan vaalea ja sitten se alkoi tummua ja muuttui muutamassa vuodessa hyvin tumman, mustan punaiseksi. Aurinko kun osui siihen niin punainen sävy tuli hyvin esiin. Tällä hetkellä tukkani on jo kasvanut hartioille asti. Olin pari vuotta sitten vielä kalju. 
 
Tein muuten merkillisen huomion, olemme yhtäaikaa lapsia ja aikuisia. Lapsi meissä on se joka kokee ja iloitsee kaikesta siitä mitä löytää ja aikuinen taas se joka nauttii niistä löydöistä. Eikös ole ihanaa! 
 
Tuota puroa ja sen solinaa on päästävä katsomaan ja sitten putous, senkin näit. Vesipisarat roiskuvat kevyenä sumuna ja aurinko antaa niille väriloistonsa. Tämä kaikki on siellä, niinhän. Mitäs luulet, voiko siinä suvantokohdassa uida? Pulahtaa vilvoittavaan kylpyyn kun maailma on ryvettänyt ja nousta sieltä taas ylös puhdistettuna. Kirmaista Kiitoksen kivelle laulamaan ylistys Herralle? Mieli tekisi. 
 
Sille vuorelle en ole jaksanut vielä nousta, ehkä joskus, kun olen saanut tarpeeksi voimia ja rohkeutta. 
 
Sinä olit siellä mökissä siihen saakka kun äitisi kuoli, silloin myös Tunne-Liisukka kuoli ja suljit mökkisi oven. Ei saanut tuntea, koska se teki kipeää. Oli paljon kieltoja, ja pienetkin ilot tuntuivat vääriltä. Naurua lopulta löytyi elämään ajan myötä ja ilonpilkahduksiakin, mutta mökki oli lukossa ja ilo harmaassa talossa tukehtui seiniin ja pelko kellariin niihin kammotuksiin joita ei kunnolla tuntenut ja siksi ne niin hirveästi pelottivat. Silloin kun löysit suopolkusi jota urhoollisesti kuljit vaikka vähän väliä pulahdit silmäkkeeseen alkoi myös mökkisi vetää sinua puoleensa. Aluksi niin, ettet edes tiennyt sen olemassaoloa, vaan ainoastaan palan puutarhasta. Sitä mukaa, kun silmäsi tottuivat, näit aina enemmän ja enemmän ja siinä se oli oma punainen mökkisi. Uskopa Liisukka, että ihan varmasti se mökki on sinun sehän lukee siinä oven pielessä kivijalassa kuten sanoin. 
 
Voi, Liisukka, se joka kysyi miksi näin kauan viivyit oli sinun sisäinen lapsesi. Se jonka jätit sinne kun suljit mökin ja lähdit pois. On odottanut paluutasi kaikki nämä vuodet, tiennyt, että tulet joskus, koska kysyi missä näin kauan viivyit?  
 
Ajattele, siinä me istumme nokat vastakkain, juomme kahvia ja haukkaamme makoi-saa pullaa. Sitten kipitämme Lohtukivelle miettimään mihin suuntaan nyt. Lohtukivelle saamaan uusia ideoita ja retkikohteita. Niitä siellä on vielä vaikka kuinka paljon. Joka kiven, kannon ja mutkan takaa paljastuu jotain uutta. 
 
Jo minä olenkin odottanut, että koska yövyt mökissä. 
 
Minä kun olen niin hyvä kasvattamaan kaikkea, että porkkanatkin kasvattivat varmuuden vuoksi ylleen karvanutun, niin en ole viljellyt mökillä mitään. Se maa on ihan kamalaa sorakiveä, ettei siinä voi viljellä. Mutta tuo sinun maasi on hyvää, kunhan nuo rikkaruohot poimitaan pois niin toki voi istuttaa ihan mitä vain ja kaikki kukoistaa. Vähän pottuja. Ne kun ovat uusina niin hyviä. Kielen vievät mennessään. Entäs mansikat? Saa syödä kermavaahdon kanssa. Siellähän ei mikään lihota. 
 
Kylvetään sitä, mikä tuottaa iloa meidän Herrallemme, rakkauden mukuloita, ilon herneitä, lohdutuksen porkkanoita, kiitoksen mansikoita, sanan makeita hedelmiä, joita omenapuissa kasvaa. Jaellaan niitä sitten ohikulkeville maistiaisiksi. 
 
Kello on kohta taas kolme yöllä. Jätän muut kuulumiset seuraavaan kirjeeseen.  Tästä tulikin jo aika pitkä ja sekava kun pompin aiheesta toiseen. 
 
 
putous%20plus%20teksti.jpg
 
Tervehdys Letti-Liisukalle Tuulitukalta