Tultiin päivällä mökiltä.
 
Tuosta ahdistuksesta. Ei, ei se ole kokonaan pysynyt poissa vaan aina silloin tällöin on vaikeaa ja joudun jopa turvautumaan lääkkeisiin. Aina jokin suuri mullistus tai vaikea muu juttu laukaisee sen, mutta en ole koskaan enää ollut niin toivoton, että olisin miettinyt elämäni lopettamista ja nämä masennukset ovat menneet ohitse kohtalaisen nopeasti. Esimerkiksi lokakuussa 2000 kun minulta leikattiin rintasyöpä, joka oli jo pienen etäpesäkkeen lähettänyt yhteen vartijaimusolmukkeeseen ei aiheuttanut missään vaiheessa luottamuksen menetystä paranemiseen vaan uskoin heti että paranen ja kuitenkin aloin käyttää silloin mielialalääkettä, etten vajoaisi itkuiseksi yksin ollessa. Nyt olen lopettanut jo lääkkeen käytön, mutta ei minun tarvitse myöskään mennä tarkastukseen kuin vasta kahden vuoden päästä. Lokakuussa oli tarkastus ja kaikki hyvin siitä kiitos kuuluu Jumalalle.
 
Aivan oikein. Olen huomannut myös sen, että sellainen henkilö joka on päässyt elämässään pienillä ongelmilla ja on ollut vielä lähes koko elämänsä uskossa, ei ymmärrä henkilöä joka on joutunut uudelleen ja yhä uudelleen elämässään sellaiseen myllytykseen, ettei aina tiedä ollako vai paetako elämää. He kauhistuvat itsemurha-ajatuksia, sehän on syntiä, eivätkä myöskään ymmärrä jatkuvan kivun tuomaa ahdistusta. Puhumattakaan siitä, että olet menettänyt läheisen omaisen tai ystävän kuoleman kautta. Siitä ei saisi puhua, sehän on kuin kierisit ahdistuksessa ja kuitenkin puhuminen on ainut oikea tie paranemiseen ja siihen, että suru ja ahdistus, viha ja itsesyytökset voivat poistua sinun sisältäsi. Minua ahdisti muutama tällainen henkilö aikoinani ja pidin eräässä tilaisuudessa aiheeseen liittyvän luennonkin jota varten todella kasasin tietoa. Olen myös ollut muutamille henkilöille juuri tällaisena kuuntelijana, että he ovat saaneet puhua tuskansa ulos. Joku selviää muutamalla kymmenellä kerralla toiset tarvitsevat pidempiä aikoja. Eivät he tarvitse kuin vain kuulijaa joka on aidosti läsnä.
 
Psykiatria ja hengellisyys ovat mielestäni kaksi eri asiaa. Täytyy olla hyvä psykiatri, että hän ymmärtää ja vielä hyväksyy sen että hänen potilaansa löytää avun Jumalan avulla. Omani oli siitä erikoinen, että hän huomasi jo pari kuukautta ennen minua, että olen löytämässä Jumalan.
 
Ei uskossasi ole vikaa vaikka ahdistuksesi ei olekaan hellittänyt kokonaan. Siinä vaiheessa kun ymmärrät, että ahdistus on sivutuote elämäsi suurista kolhuista, joiden paraneminen saattaa kestää lähestulkoon koko elämäsi ajan, eikä sillä ole mitään tekemistä Jumalasi, Jeesuksesi kanssa, niin olet jo osittain niskan päällä. Silloin ahdistukselle voi antaa piupaut. Yllättävää kyllä hyviä päiviä peräkkäin alkaa kerääntyä hiljalleen enemmän kuin ahdistavia. Näin minä olen sen kokenut näinä vuosina, jotka olen ollut uskossa.
 
Minulla oli uskovainen mummo Kuopiossa. Hän luki minulle kuvaraamattua. Minulla oli silloin lapsenuskoni ja vielä pitäessäni serkkuni kanssa seurakunnassa pienille askartelukerhoa oli lapsenuskoni tallella. Sitten rippikoulun jälkeen elämän kuvioihin tulivat seurustelu ja muut menot tansseineen niin Jumala jäi taka-alalle. En ikään kuin hyljännyt, mutta en myöskään puhunut Jumalasta kenenkään kanssa. Silloin kun 27-v. jouduin ensimmäiseen leikkaukseeni niin juuri ennen leikkausta rukoilin tietoisesti Jumalaa. Jos sinä Jumala haluat, että lapsillani jotka olivat 2 ½- ja 4-vuotiaat, on vielä äiti jatkossakin niin anna minun elää. Siitä ihmeellinen juttu, että juuri tässä ensimmäisessä leikkauksessani minun sydän pysähtyi ja olin tavallaan kuolleena jonkin aikaa. Ainoa muistikuva mikä minulla tapahtumasta oli on, että olin valtavan suuressa oranssipilvessä tai tunnelin sisällä ja minulla oli hyvä olla. Sitten minut herätettiin kipuihin. Seuraavan kerran rukoilin tietoisesti -88 kun saattohoidin isääni 12 päivää. Hän kuoli keuhkosyöpään. Rukoilin aamusta iltaan, että hän pääsisi pois kärsimästä pian.
 
Tammikuussa -93 aloin käydä kirkossa keskiviikkoisin hiljaisuuden illoissa. Puoli tuntia urkumusiikkia, puoli tuntia puhetta ja ehtoollinen. Yhdessä tällaisessa illassa ystäväni, joka oli siellä töissä ja kirkkoherra lauloivat Särkyneestä saviruukusta ja minä koin, että he esittivät sen suoraan minulle. Murruin täysin. En osannut muuta kuin itkeä. Sitten ei ollutkaan kuin se 1.3 ilta työssäni kun haudoin jäihin kävelemistä ja huusin Jumalaa apuun. Aloin sitten käymään keskiviikkoisin rukouspiirissä. Siitä se lähti ja vauhti oli hurjaa. Seurakunta on luterilainen, hyvin rukoileva. Olen myös ollut paljon tekemisissä helluntaiseurakuntalaisten kanssa. Minulle on tärkeintä, että henkilö uskoo Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen ja Raamatun sanomaan. Suodatan muun häiriötekijän pois ympäriltä jos nämä ehdot täyttyvät.
 
En oikein tiedä onko mieheni uskossa, hän sanoi kerran minulle ja serkulleni, että kyllä hän uskoo, mutta ei hänestä ole kiertäjäksi niin kuin me teemme. Eli käymme kokouksissa ja joskus myös puhumassa. Olen muutaman kerran esittänyt runojanikin seurakunnassa. Mieheni ei ole koskaan mitenkään pahasti suhtautunut asioihini ja ongelmiini. Ainoan kerran kun hän on asiasta maininnut oli silloin kun jouduin psykiatrin hoitoon. Hän ihmetteli, että kuinka minä joka olen niin järkevä voin näin seota. Sanoin, että jos se olisikin järjestä kiinni niin en olisikaan sairas. Saan kiittää Jumalaa siitä, että minulla on hänenlaisensa puoliso.
 
Se, että kerroit olevasi kuin savi joka muovataan uudelleen tuntuu niin tutulta. Seuraava on minun nimikkolauluni.
 
”Olen särkynyt saviruukku,   
pala palalta murruin pois.             
Vain ihmettelin ja itkin,
en millään murtunut ois.
Sinä Herra, minut murskasit,
vaan talletit kaikki palat,
niin minua rakastit..."
 
Sannat Liisa Pukkila
Sävel    Jukka Salminen
 
 
Siinä, että muistaa unohtamiaan asioita on kyllä parantava vaikutus. Kun ne on kerran saanut purkaa, vihaten, itkien tai muuten, niin se asia jää ikään kuin taka-alalle ja häviää vähitellen merkityksettömänä. Uskoisin, että minulle on jäänyt myös ahdistavia kokemuksia joita en voi käsitellä kun en muista. Näin on ehkä myös sinun kohdallasi?
 
Minä lähdin aikoinani seurakuntatyöhön mukaan ja aina kun alkoi mennä tosi kovaa, Herra pysäytti minut lepäämään. Onhan niin, ettei kokoajan voi olla aallon harjalla vaan joskus on pakko hiljentyä ja jos emme itse älyä niin Jumala kyllä hoitaa homman meidän puolesta. Niin, että tuo väsymyksesi on varmasti juuri sellainen pysähdyspaikka, jolloin on lupa olla hiljaa ja vain istua Vapahtajamme viitan helmoissa.
 
Nyt on pakko lopettaa. Tästä tuli tosi pitkä. Jumalan siunausta teille ja luota vain Hänen apuunsa.
 
Pirre