rantapenkki_teksti.jpg
 
Kiitos ensinnäkin viisaista sanoistasi. Ne vahvistivat mieltäni, joka oli edelleen hiukan neuvoton. Nyt on selvästi sellainen tuntu, että olen oikealla tiellä. Iso kivi on liikahtanut lupaavasti. Olen edelleen purkamassa kivikasaa siis---. 
 
Viime yönä heräsin kamalaan oloon. Vilutti, päätä särki, suonta veti jalasta, vatsaan sattui, aivastutti---. Sitten vaan lääkettä ja lisää vaatetta päälle ja syvälle peiton alle---. Heräsin sanomalehden rapinaan. Yleensä mies ei herää sunnuntaina niin aikaisin. Kahvit oli keitetty. 
 
Kävi ilmi, että sukulaisasia oli edennyt ja jotain yhteydenottoja oli ollut. Sisältäni nousi sellainen ilon aalto, että tuntui, että flunssanalku lensi siinä paikassa tiehensä.
 
No, tämä on ilmeisesti jonkin uuden vaiheen alku, jossa voi tapahtua edelleen yhtä ja toista. Mutta tämä oli niin iso rukousvastaus, että olen aivan mykistynyt. Ehkä totuus ja rakkaus voittaa kuitenkin. 
 
Mutta, Tuulitukka, istutaas vähän aikaa vierekkäin Lohtukivellä. Eikä mitään ´sori´, me ollaan toisiamme varten siksikin, että voidaan jotain purkaakin. Olenhan minäkin sulle purkanut kaikenlaista. Saman tienhän ne lentää sinne rotkoon, kun ne saadaan ulos. 
 
Kuitenkin käytännön asiasta on teilläkin kysymys. Eikä mikään ihme, jos tuntuu ahtaalta, jos on ahtaalla. Herra on luvannut pitää lapsistaan huolen. Hän antaa viisautta. Ja tietää kaiken. Rukoillaan.
 
Oli myös mukava lukea lapsuudenkokemuksistasi taas lisää. Kerro enemmän. Haluan oppia tuntemaan sinua vielä paremmin, kun kerran tällä samalla polulla kuljetaan. 
 
Kyllä se niin on, että jos lapsuudestaan ei jotain muista, siihen liittyy jotain sellaista, mitä ei halua muistaa. Nyt kun olen alkanut huomata ne pienet kivet, jotka päivittäin tulee eteen, eli ne turhat syyllisyydenkouraisut sisimmässä, olen alkanut nähdä jotain välähdyksiä jostain kaukaa. 
 
Jotain, joka sisältää sanoja: et osaa - olet tyhmä - et opi mitään - ei noin saa tehdä/sanoa - jotain rankkaa torumista, jota pelkään, olen kyyryssä, minua pelottaa, sydän hakkaa, kutisee ihoa--- ja jotain nauramista minulle, jotain hylkäämistä, yksin jättämistä siksi, että olen jotain---. 
 
Kun sanon itselleni, että se ei koske minua enää tänään, tunne vähitellen liukenee hiljaisuuteen. Niin olen sen kokenut. Sisälläni hiljenee, huuto ja itku vaikenee. Olen kuin rauhan ympäröimänä. Kivi on vieritetty taas pois. Näinkö sinäkin olet kokenut? 
 
Koen, että nyt ei ole enää paluuta. Tästä on mentävä. Oikotietä ei enää ole. Uutta on se, että huomaan, milloin alan olla epävarma, milloin luiskahdan tuohon ahdistusta tuottavaan tilaan. Ja kun en anna tunteilleni ruokaa, se menee aika pian ohi. Jos tilanne saa jatkua, menen lukkoon. Koen todella, etten osaakaan mitään, ja kaikki, mihin kosken, menee piloille---ÄLYTÖNTÄ! Mutta tätä tapahtuu entistä harvemmin. 
 
Psykologiaa, vai Jumalan antamaa uutta apua? Vai onko se sama asia? On se. Mitäs niitä erottelemaan. Ihminen on kokonaisuus, ja Herra hallitsee kaikkea. Vai mitä? 
 
Nyt näen nämä kivet, mitkä ovat edessäni. Enhän tiedä, miten paljon niitä riittää, kiviä ja kantoja. Mutta keskityn nyt yhteen kerralla. Muuten tulee pakokauhu, ja ryntään suin päin takaisin. Mutta kokemuksesta tiedän, että siellä on suo vastassa! Milloin saan polun raivattua valmiiksi, sitä en tiedä, mutta vielä on kiviä edessäni. 
Onpa mahtavan hyvä kirjoittaa sinulle! Kun tiedän, että ymmärrät selittämättä! 
 
Rukoilen puolestasi, teidän molempien puolesta, että asianne selviäisivät parhaalla mahdol-lisella tavalla. 
 
Aurinko paistaa meidän lammen siniseen veteen. Se kimaltelee ja muistuttaa Jumalan valosta. Hengitetään syvään Jumalan armon raikasta täyteläistä ilmaa. 
 
Herra kanssasi 
 
Liisamaaria 
 
Maanantaipäivää                                                                                                     
 
Jaa, ah taas on aika vierähtänyt.
 
Minä olen jo ollut Lohtukivellä jokusen aikaa. Tuo säkki joka painoi, niin kamalasti ja aiheutti tuon ahdistuksen ja kivun, senhän sinä jo heitit sinne rotkoon muun roinan kanssa. Pitää vain puskea eteenpäin. Mennään rimaa hipoen, mutta mennään kuitenkin. Aika taistelee kanssani. Jumala lohduttaa ja kulkee kanssani, kunpa sen vain muistaisi joka hetki. Vaan aivot ovat kuin kovalevy, sinne jonnekin aina välillä hukkuu ja sitten löytynee taas tämä tietoisuus.
 
Eikö Jumala ole ihmeellinen. Antaa voimia kestää ja palkitsee sitten näin. 
 
Lapsuudessa asuin täällä Toukolan kaupunginosassa. 3-vuotiaasta 13-vuotiaaksi. Oli ihana paikka. Sodan jälkeen oli saatava pikaisesti asuntoja ja Toukolaan rakennettiin parakkikylä. Elementeistä koottu oikeastaan rivitalon ensimmäinen muoto. Oli kahden, kolmen asunnon taloja. Huone, alkovi ja keittiö ja vaatehuone. Jokaiseen asuntoon oma sisäänkäynti, ulkovessa ja liiteri. Vesi haettiin kaivolta ja vietiin sinne likapostiin. 
 
Kylässä oli iso sauna miesten ja naisten puoli erikseen. Kolme pesutupaa jossa iso puilla lämmitettävä pata ja sementtipunttu metri x pari ja metrin syvä. Siinä huuhdeltiin pyykit kun ne oli pesty ja keitetty. Jos kuumaa vettä jäi niin äiti laittoi sitä meille ja pääs-tiin sinne pulikoimaan. Serkun tai jonkun muun kanssa. Se oli kivaa kuin uima-altaassa. Talvella oli vaikea saada pyykit kuiviksi kun oli vain ulkovintti pyykkituvan päällä. Muistan sen että lakanoita oli tosi paljon pyykissä. Arvaa oliko juhlaa kun äiti sai pulsaattorikoneen. Sitä ihmettä kävi katsomassa koko kylän naisväki ja muutamat mie-hetkin. Helpottihan se käsinkuuraamista aika tavalla. Meillä oli isällä sellainen periaate, että yhteistä hyvää oli hankittava ja siinä sivussa ei sitten muuta tullutkaan. En ole paljon leluja saanut ne pari nukkea jotka 4- ja 6-vuotiaana olen saanut ovat vieläkin olemassa. Äiti sai pyörän, jolla kävi töissä ja minä sain sitten illalla sillä ajella. 
 
Muistan senkin kun Kuopiossa harjoittelin enon pyörällä tangon välistä ajamaan. Aika vinkulana sai olla että kykeni, mutta ajamaan opin. Olin ilmeisesti jotain kaksitoista kun meille tuli telkkari joskus joulukuussa. Tulin koulusta kotiin ja miehet oli katolla pystyttämässä antennia. Testi tv-:tä (teekkareiden joku) tuli ohjelmaa jossa Brita Koivunen lauloi joululaulua Kuinka joulupukki suukon sai. Päällä iso yöpaita, nalle kainalossa ja suuri tikkukarkki kädessä. Tämä on jäänyt pysyvästi mieleen. 
 
Minun kokemukset lapsuuden tapahtumista ovat aika oudot toisella tavalla. Pitää olla hiljaa,... anna isän nukkua, ei saa metelöidä,... Ei saa tehdä sitä... ei tätä, kukaan ei saanut tulla meille, olin ainut lapsi ja aika yksinäinen. Kyllä kavereita oli ulkona, mutta jotenkin vain koin itseni yksinäiseksi. Rumaksi, mustaksi, erilaiseksi. Aikuisena vasta sain tietää mitä tämän hiljaisuuden takana oli. Isä oli ollut korsussa jossa räjähti käsikranaatti ja hän sai siitä kymmenen vuotta kestävän jatkuvan päänsäryn. Nukkui aina töitten jälkeen. Niin moni outo juttu selvisi aikuisena, mutta oli jo ehtinyt jättää jälkensä, kuten isän pelon.
 
Miten matkasi on edennyt. Joko olet päässyt pohjalle vai oletko vielä menossa alaspäin?   
 
Tuo meidän lampi ja kivi ja koivut, taivaan sinisyys ja ihana rauha alkaa olla ihan näkyvä kuvajainen. Lämmitti ihan tässä pakkasten keskellä ja sitä tarvitsin. 
 
Eilen tuli se ilmoitus miehelleni. Hän on yksi lähtijöistä. Heidän osastolta pistetään kuusi pois. Sanotaan, että valtion leipä on pitkä ja kapee. Kapea se on ollut ja aika pitkäkin, lähes 18-vuotta tässä työssä ja siitä kiitokseksi kenkää. Minä aina sanoin, että ei se työnantaja sinua palkitse vaikka rampana ja sairaana työtä teet ja näin siinä kävi. Eläkeikään on vielä 6-vuotta.
 
Tällaisia kuulumisia mulla on tänään. Ei niin kovin mukavia. Yllättävää kylläkin olen aika tyynen rauhallinen tällä kivellä istuskellessani. Kaipa se niin on, että tämä kivi on niin Jumalan armolla kyllästetty, että täällä häipyy pelko, epätoivo ja toivo nostaa aina päätään. Mitä tässä miettimään, antaa Jumalan hoitaa homma parhaaksi katsomallaan tavalla! Niinhän Hän on aina tehnyt. Tässä on vaan niin mukava istuskella ja kun en nukkunut viime yönä oikein mitenkään niin virkistystäkin tässä kaipasin.
 
Kävi miten kävi niin hän on töissä heinäluun loppuun asti ja sitä ennen on pidettävä ansaitut lomat. Saatamme muuttaa kesäkuussa mökille.
 
Tässä tämänhetkinen tilanne. Tuntuu kuin sukeltaisi pää edellä eikä tietäisi mistä tulee 
ylös. Se on varmaa, että jostain kumminkin ulos pulpahtaa. Mitä tuo tullessaan ja mistä, on vielä arvoitus, mutta onneksi Jumala tietää senkin. Ei laske lastaan yksin tielle, vaan lähtee mukaan.
 
No, huolet on huomisen, tässä päivässä iloitaan Jumalan rakkaudesta.  
 
Tervehdys sinulle Liisukka.
 
Pirre
 
Tekstit vuodelta 2003