---mustat pilvet ovat vuorten yllä, mutta ne eivät pääse meidän laaksoon----. Varmasti lapsuutesi kokemukset vaikuttavat kokemiseesi sodan syttyessä. Veljeni pelkäsi myös sotaa. Hän oli syntynyt vuonna -37, ja oli pieni poika, kun tulivat Viipurista pois junalla pommituksia pakoon. Minua on ahdistanut myös sota epämääräisenä pelkona, siirtynyt varmaan kotoa, jossa siis silloin elettiin sodan jälkeistä aikaa, olen syntynyt syksyllä -45. Se on kuin kouraisu sydämestä, kun muistan, että jossain on sota. Niin nytkin. 
 
Meillä on ollut iso etuoikeus elää maassa, joka on näin kauan saanut olla rauhassa. Ja sitä rauhaa pyydetään edelleen. Ehkä Kiitoksen ja Lupauksen kivi on myös Rukouksen kivi. Rukoillaan sulle myös rauhaisaa mieltä, joka karkottaa pelon, sellaista rauhan ja rakkauden suojaa ympäröimään sinua ja vähitellen sulattamaan tuon kamalan möykyn. 
 
Tyttären asiasta. Helposti alan itkeä, kun vanhoista asioista puhutaan ja menen lukkoon. Olen tapellut asian kanssa ja tullut siihen tulokseen, että sekä miehelläni, että lapsillani on oikeus aikuiseen vaimoon/äitiin. Tytär on sanonutkin, ettei halua syyllistää. Mutta silti hänen ajatuk-sensa saattavat ryöpsähtää hyvinkin kohti käyvästi. Olen todella onnellinen, jos pystyn pitämään pintani ja juttelemaan asiasta, sen sijaan, että sukellan omaan monttuuni. 
 
Tätä asiaa olen kysellyt häneltä aikaisemmin, koska todella olen kokenut siitä syyllisyyttä. Kun lapset olivat lähteneet opiskelemaan, parikin kertaa kysyin sitä heiltä molemmilta. Luulin, että asia oli jo käsitelty. 
Ehkä on niin, kun sanoitkin, että kun hän on aikuistunut, hänelle tuli taas tarve käydä asiaa läpi, katsoa, mitä todella tapahtui, ja muistui mieleen, mitä silloin todella koki. Niinhän mullakin on tapahtunut. 
Pitää hiljaisena ja nöyränä, ja nyt ehkä osaan pitää kiinni lujasti siitä Uskon juuresta, mistä kerroit. Muuten taas sattuu pahasti, ja on vaikea uskoa jaksavansa edes Lohtukivelle asti. Mutta aina olen kuitenkin sinne kavunnut, kiitos Herralle. Ja nyt on tie auki myös sille laakealle aurinkoiselle kivelle, jossa aina lopulta huomaan, miten paljon apua olen saanut Jumalalta ja miten hän kuitenkin on johdattanut aina parempaan suuntaan. Ja kiitän. 
Mutta olen todella surullinen siitä, että kun itse olen joutunut ´hylätyksi´ lapsena, myös omat lapseni olisivat kokeneet tulleensa ´hylätyiksi´, vieläpä samanikäisenä. En mitenkään olisi halunnut niin tapahtuvan! Onneksi olen edelleen olemassa ja minun täytyy olla olemassa, eikä paeta mitään, mikä eteen tulee.
 
Tämän asian tämänhetkinen tilanne on, että tytär lähetti sähköpostia, ja sanoi, että päästiin kunnolla keskustelemaan! Helpotti vähäsen. Ja keskustelua voi jatkaa. Nyt on nyt. Ja nyt ollaan aikuisia. 
 
Kiitos, Tuulitukka, kyyneleet silmissä luin mökin kivijalassa olevaa tekstiä. Sinä sen löysit. Onko se mun tupa? On se. Nimenomaan Liisukan tupa. Nimi Liisukka on herättänyt minussa aikaisemmin suorastaan pahoinvointia. Vielä pari vuotta sitten. Vaan ei enää. Liisukka-nimi alkaa maistua hyvältä, todella lempinimeltä. Se sisältää jo jotakin lämmintä, rakastavaa. Hassua? Eli mökki on Liisukan. Vain hänen. Mun on uskottava, että mua todella joku rakastaa, koska on huolehtinut siitä, että mökki on odottanut minua---- 
Kun nyt ollaan tehty matkaa ja yhdessä kuviteltu näitä maisemia, on alkanut muistua mieleen kauan sitten kokemiani mielikuvia ja unia. Selitit kotiuneni, ja sitten muistin erään vanhan uneni, joka toistui kauan lähes samanlaisena ennen tuota 40-vuotiaan kriisiä. Minulla oli mökki siinä unessa - tai talo. Se ei kuitenkaan ollut tärkeää, koska en muista talosta mitään muuta kuin että siinä oli portaat ja se oli vaalea. 
 
Mutta joka kerta etsin talon pihalta pieneltä peltotilkulta satoa. Siellä oli joku hassu pieni kasvi, kitukasvuinen, lähes kuivunut. Olin yrittänyt kasvattaa jotakin. Surin sitä, kunnes muistin aina, että joo, se TOINEN puutarha! Ja kuljin mäkeä alas isoon alueeseen, joka oli täynnä omenapuita, luumupuita, karviaismarjapensaita, vatukkoa, seassa rikkaruohoja, mutta silti oli isoja omenia, mahtavia karviaisia, vadelmia joka paikassa. Oli unohtanut sen puutarhan, mutta silti siellä kaikki kasvaa rehotti. 
 
Aina sinne tuli mukaani joku elämääni vaikuttanut ihminen, aika usein enoni, eli toinen kasvatusisäni. Ja keräsin marjoja ja olin onnellinen löydöstäni. Unen näkeminen loppui, kun erään kerran uneeni tuli eräs nainen. Nyt oli alkuperäinenkin puutarhani kasvanut, ja nainen kyseli minulta, mikä mikäkin kukka ja kasvi oli. 
Nyt on ehkä aika alkaa kuokkia tuota pientä peltoa mökin vieressä. Vai onko se harmaan talon pihalla----. Mutta aina on mielessä, että ellei se kasva, ainakin on se toinen puutarha. Mitä se kuvaa? Kuvaako se sitä, että minusta riippumatta, rikkaruohoista riippumatta Jumala antaa kasvua, Hengen hedelmiä? 
 
Ehkä harmaa talo on alkanut siistiytyä. Susta näyttää siltä? Joo, koen olevani enemmän oma itseni näissä kaikissa rooleissa. En ole enää niin epävarma ja neuroottinen, en yritä niin paljon, vaan luotan siihen, että voin olla, mitä olen. En ole enää ihan niin ihmisarka. Joitain pelkoja on alkanut kadota, liueta pois. Enkä enää pidä kellarissa eleleviä Vihan ja Pelon petoakaan kahleissa. Ne eivät voi vahingoittaa enää, koska olen saanut ymmärtää, että ne kuuluvat elämään nekin----. Ennen koin, etten saa olla vihainen, enkä pelätäkään---. 
 
Puudelipermanentti oli tosi vaikea hoitaa. Aina pesun jälkeen se oli takkuinen. Mun tukka on aina ollut vaalea. No, nyt se on se tavallinen maantienruskea, hivenen punertava, joskin nyt alkaa hiukkasen harmaata sävyäkin näkyä. Äitini oli tummahiuksinen, joten pienenä aina oletin, että minäkin olen aikuisena tumma. Vaan en sitten ollutkaan. 
 
On se ihanaa, se, että olemme samalla kertaa lapsia, että aikuisia. Musta on aivan ihanaa olla myöskin lapsi ja omistaa sellainen kaveri kuin Tuulitukka! 
 
Liisukka