ilon%20kukkula%20plus%20teksti.jpg

Tulit vastaan. Niin jotenkin odotinkin. Tulit sumupolulle, ja vetäisit mut sieltä pois. Sanoit, että tästä on vain parin askelen matka oman mökin aidalle ja siitä portille. Olin tienhaarassa. Aamulla bussissa mietiskelin tätä tilannetta. Tästä, jos olisin mennyt vielä eteenpäin, olisin joutunut eksyksiin, joutunut epäuskon synkkään metsään. Onneksi Hyvä Paimen etsii niitä, jotka ovat vaarassa eksyä. 

Ja sitten letit selässä pomppien juoksin portille, ja siitä mökille---. Ihan totta, onko kellari tyhjä satoa varten? Eikö siellä piileskelekään se viimeinen kammotus, joka päästessään vapaaksi tuhoaa koko kauneuden---? Uskaltaisinko katsoa, varovasti---. Viimeinen pelon paikka. Mutta nättiä on. Kukkia kasvaa kellarin katolla--- UUUPS! Nyt ymmärsin, mikä mua siinä pelottaa---ihan totta---ohhoh! Nyt juuri, ihan tässä näin kirjoittaessani! 

Olen aina kaihtanut maakellareita. Kasvatusvanhempien huvilalla piti mennä hakemaan ruokaa sellaisesta---. Nyt tajusin, että liitän sen siihen, kun oli pakko tulla katsomaan äidin ruumista sairaalan ruumishuoneelle. Sinne mentiin rappuja alas, tuoksui hiukan ummehtuneelle, oli hämärää. Äidin ruumis oli puettu valkoisiin. 

Tätini sanoi: sano hyvästit äidille. Olin siis 11-vuotias. En tiennyt, mitä tehdä. Kosketin varovasti lakanan alla olevaa kättä. En muista, sanoinko mitään, sen vaan muistan, etten tuntenut mitään. Luulen, että Letti-Liisukka meni siinä kohtaa jo hiljaisemmaksi. Jotain jähmettyi. Ja sitten kaksi miestä tuli, ja he nostivat ruumiin arkkuun. Ajettiin ruumisauton perässä hautausmaalle. Aurinko paistoi, ja mulla oli nenässä se ruumishuoneen tuoksu. Mutta samalla oli jotenkin huojentunut olo. Voisiko sen tulkita niin, että pelkäämäni asia oli nyt sitten tapahtunut. Ei tarvinnut enää odottaa--- 

Tapasit minut näköjään keräämästä vanhoja kiviä reppuuni, niitä, jotka on jo heitetty pois: en osaa - ei musta ole mihinkään---. Vihollinen melkein sai minut petetyksi. Onneksi sait mun huomion kiinnitettyä pieneen pilkahdukseen punaista mökin nurkkaa--- ja kivet jäivät siihen! 

Ja arvaas mitä? Samalla energialla juoksin Ilon kukkulalle. Mitä siitä, vaikka kohta taas kulkisin sumussa tai Pelon polulla tai missä tahansa, nyt osaan tien niin, etten joudu väärään suuntaan. Ja nyt, kun tulit mukaan, näytän sulle jotakin. - Sen ison pihlajan rungossa on kolo, ja äkkiä muistin, mitä siellä on piilossa. Avain. Arkun avain. 

Oikeasti, todella mietin aamulla omaa historiaani. Siinä vaiheessa, kun äiti kuoli, ja muutin  äidin sisaren luokse (hän siis kuoli viime marraskuussa), jäi taakse lähes koko entinen minä. Koko paketti. Lapsuuskaupunki, leikkipaikat, Eeva-ystäväni ja keijukaisleikit hänen kanssaan, piirtäminenkin osittain, pianonsoitto, mutta varsinkin pyhäkoulu, jäivät taakse eli lapsuuden uskonelämä katkesi. Rukouksesta tuli jonkinlaista hyöty- ja hätärukousta ilman mitään kontaktia seurakuntaan tms. Ja sehän meni lopulta aivan metsään. 

Kätkin sen kaiken arkkuun, vein avaimen piiloon, ja jätin taakseni pitkäksi aikaa mökin, ja Ilon kukkulankin. Jouduin sumupolulle, ja oletin, että takaisin en voi enää mennä. Epäuskon metsässä sitten tuli harhailtua kauan. Ja tuli rakennettua harmaa talo - tai sitten löysin sen ja asetuin asumaan. Suljin tunteet pitkiksi ajoiksi sen kellariin---. 

Arkussa on vanha vaaleansininen pyhäkoululaulukirja, Ystävä sä lapsien-laulu. Siellä on puuvärit ja väriliidut, vanhat vesivärit. Siellä on iso pinkka paperia, joissa on kerrottuna kaikki lapsuuden sadut, omat tekemänikin. Siellä on joukko nuotteja. Mutta ennen kaikkea se into ja kokosydämisyys, millä halusin mennä joka sunnuntai pyhäkouluun. Ja se lapsen luottavainen rukous, millä aloitin jokaisen koulupäivän. 

Tulin aamulla iloiseksi. Ja oikeastaan se alkoi jo illalla, kun luin kirjettäsi. Sumuhan ei haittaa yhtään mitään, kun osaa ulkoa, missä polku kulkee, tuntee kivet ja juurakot polulla.

Liisukka