Oi, Jumala siipeni murtuneet,
ota käsiisi ihmeellisiin.
Olen lentänyt liian kauas
olen lentänyt eksyksiin...          

Saima Harmaja


Voi, Liisukka. Olen niin äärettömän väsynyt olemaan sairas, itkemään, pelkäämään mieheni puolesta koko ajan. Ollaan täällä maalla nyt yksinäisyydessä. Vuosisadan yksinäisyys on tunnelmani tällä hetkellä.

Eilen naapurit pyysivät meidät veneretkelle. Kovan taivuttelun jälkeen sain mieheni lähtemään. Moottori tietenkin temppuili, eihän sitä oltu käytetty kahteen kesään. Saatiin se lopulta käyntiin ja mentiin letkana siis kahdella veneellä peräkanaa. Käytiin parissa saaressa ja toisessa niistä sain käydä uimassa. Ensimmäinen kerta tänä kesänä. En ole päässyt rantaan, en ole jaksanut kävellä sinne. Oltiin noin kolme tuntia järvellä. Illalla kaikki näennäisesti hyvin. Aamulla mies heräsi kuudelta kamalaan paniikkikohtaukseen. Tunnusti kun kirrasin, että venereissu oli kamala. Sanoi, että jos mieli olisi tehnyt olisi lähtenyt aikaisemmin vesille. 

Minä vaan en oikein enää jaksa. Kaupungissa edes joskus pääsin jonnekin, mutta täällä en. Kauppaan ja takaisin. Ei puhekaveria, kerran viikossa näen naapurit, vaikka ovat lomalla. En ole heilläkään viitsinyt käydä. 

Olen joskus miettinyt kuinka kauan kyyneleitä riittää ja riittäähän niitä. Aina kun mies nukkuu ja minä valvon valuvat kyyneleet. Alan olla siinä pisteessä, että tarvitsisin nyt itse apua, mutta sitä ei niin vain saakaan. Kuolema on alkanut tuntua niin läheiseltä ja turvalliselta. Tänne ei edes soita kukaan. Tai yksi yksinäinen keskustelija jolle annoin numeron. Ei yksikään ystävä. Anteeksi yksi joka ei tavallisesti soita, soitti. Hiljaisuus tuntuu nyt pahalta. Se ei ole rauhoittavaa, kuten toivoin tänne muuttaessani. Silloin myös näytti siltä, että miehen kohdalla tapahtuu parantumista. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hän ei paljon puhele ja kaikki vaivaa mieltä. Riittääkö kaivossa vesi, kestääkö auto ja muuta vastaavaa. Sanoin tänään viimeksi, että kyllä Yläkerta pitää meistä huo-len, kuten näit kun vettäkin tuli kaivoon juuri silloin kun sitä tarvitsimme. Miehen silmät temppuilee, kuivuvat ja kutisevat. Onko siitepöly vai lääkkeet syynä, emme tiedä. Olen vain ihan hukassa. 

Kysyt onko Surun laakso tuttu, tuttu on. Luulen, että juuri nyt tarvon siellä laaksossa ja kaikki on ikään kuin seisahtanutta. Kuin aikakin olisi pysähtynyt ja kaikki se minkä jo luuli surreensa onkin täällä. Tosin niitä ei enää tarvitse uudelleen surra. Ovat kasvaneet maahan hentoina, utuisina kukkina ja odottavat nyt näitä kyyneleitäni kastelemaan maaperää. Ehkä onkin niin, että Surun laaksoon on mentävä kyynelehtimään ja samalla istuttamaan tämän hetkisen suruni sinne. Jää taakse kun on aika lähteä.

Tällä hetkellä kaiketi ryömin taas... Uskon vuorta ylös. Tai ainakin kun tulen Surun laaksosta niin aion kivuta sinne katselemaan Jumalan huikaisevaa kirkkautta. Jospa se häikäisisi silmäni ja kirkastaisi aivoni ja antaisi levon. Olen nyt valvonut niin kauan ja nukkunut vain 2-3 tuntia yössä ja sitten loput ajat menee hikoillessa märkää pyyheliinaa käyttäen. Tuuletin pyörii ja yrittää auttaa asiaa. Nukahdan jos hyvin käy 3-4 aikaan. Kuinka kauan tätä jaksan, ihmettelen!?

Miksikö näin sattuu? Siksi tietenkin kun rakastamme. Eikä nuo miehet sitä muka tiedä, miksi eivät? Rakastetaan niin paljon kuin näillä elämän eväillä on mahdollista ja koko ajan opitaan lisää rakkaudesta. Onhan meillä hyvä opettaja Jeesus, joka tiesi rakkaudesta ja kärsimyksestä kaiken. 

Tule mun kanssa sinne Uskon vuorelle ja sieltä sitten laiturille Rauhan virtaa katselemaan. Syödään mustikkapiirakkaa kerman kanssa. Mustikat ovat jo kypsyneet. Heitetään viimeiset surun rippeet Rauhan virtaan. Se kuljettaa ne kauas pois, eikä kyyneliä ole enää tällä hetkellä. Iloitaan toistemme näkemisestä, eikö niin Letti-Liisukka? Sun lettis ovat jo ihan kunnossa. Minäkin pudistelin kuusen neulaset hiuksistani ja heiluttelen varpaitani virrassa. 

Kyllä meillä on hyvä yhdessä kulkea toinen toistamme tukien, käsi kädessä ja Jeesus vierellämme. Eikös olekin? 
        
Kysyy Pirre