Heissan Liisukka kultakutri!                                                                                 

Kerrot, että jo lukeminen demoneista pelottaa, uskon sen helposti. Niin pelottaa monia muitakin. Minäkin pelkäsin aikoinani. Silloin kun en ollut vielä uskossa ja asuimme kaksikerroksisessa rivitalossa koin miten voimakasta "jonkin" pelkääminen voi olla. Se oli silloin jokin, mutta nyt tiedän, että se oli itse pääpukari, joka yritti tosissaan pelotella minut hengiltä. Minulta oli jalka leikattu kantapäästä ja sille ei saanut edes varata 4 viikkoon. En päässyt kainalosauvoilla yläkertaan, että toivat mulle sitten alakerran nurkkaan sängyn. Yhtenä yönä en pystynytkään nukkumaan, vaan sydän hakkasi paria sataa, jyskytti kurkussa, silmät suurina katsoin pimeitä nurkkia ja selkeästi aistin siellä olevan jotain hyvin pahaa. Ihoni oli kananlihalla ja nojasin seinään peitto korvissa. En uskaltanut sulkea silmiä, mutta pelotti myös katsoa. Muistan yhä ihan selkeästi kuinka ahdisti. Sama toistui seuraavana yönäkin. 

Todellisen pelon olen kuitenkin kohdannut edellisessä asunnossamme.
Silloin olin jo uskossa. Mieheni käveli yksi yö omasta huoneestaan (meillä oli huoneet peräjälkeen. Ensin hänen, sitten minun ja olohuone) minun huoneeseen. Olin silloinkin koneen äärellä. Silmät suurina hän kysyi, että kävinkö äsken hänen huoneessaan? En käynyt. Hän kertoi heränneensä siihen, että joku mies katsoi häntä kasvoihin. Hävisi saman tien. Muistin, että edellinen asukas joka siinä asunnossa oli asunut oli kertonut kanssa nähneensä kaksi kertaa jonkun miehen. Ensimmäisellä kerralla eteisessä ja toisella kerralla se kulki eteisestä olohuoneeseen ja istui nojatuoliin. Seuraavana päivänä tarkistin asian tältä kaverilta ja hän kertoi, että näin oli. Tuntui kolkolta, kunnes muistin, että meidän asunto oli siunattu heti muuttomme jälkeen. Emme saaneet koskaan selville mikä tai kuka siellä vaelsi. Talo on vanha. Rakennettu -46.

Juu, kyllä olen huomannut, että tuo vihollinen on tosi hyvä uskottelemaan lähestulkoon vaikka mitä. Ja viemään ilon, kuten sanoit. Se pistää karvaisen koipensa eteen ja menet rähmällesi ennen kuin huomaatkaan. Sitten se sinulla moppaa lattioita ja virnuilee tyytyväisenä. Nykyisin kun kupsahdan niin osaan jo pyytää Jeesuksen kättä avuksi.

Sulla on sitten ratsu turvanasi ja haarniskat, kypärä, että pärjäät taistelutantereella. Ihan hyvä niin, nimittäin melske on kova ja vaikka ei taistelutilanteita olekaan niin monia, ovat ne usein sitten kovempia. Onneksi meillä on tuo Kristuksen sotisopa. Pahaa ei pääse karkuun pakenemalla, kuten olet jo huomannut. Sen kanssa voi laittaa napit vastakkain ja sanoa, että tähän et tule. Tämä on pyhitetty Jeesukselle. Ja sitäkös se kaviokoipi vihaa. Voi kun joskus tukehtuisi vihaansa. Onneksi meillä on Jeesus turvanamme. Sinne Hänen puhdistamien lakanoitten väliin kun pujahdat niin kaikki paha on todella taas poissa. Olet kai huomannut, että ne lakanat hohtavat valkeutta juuri siksi, että Jeesus on ne puhtaaksi pessyt, ihan sinua varten.

Vai löysit sinä maakellarin, katolla kasvaa ihania luonnonkukkia. Päivänkakkaroita, kissankelloja, punaisia tervakukkia ja heiniä ja sammalta. Eikös olekin kaunis. Kellari on siisti ja tyhjä tuuletusta vailla vain. Se odottaa satoa kunhan on sitten aikanaan sadonkorjuu. Kyllä sitä kertyy ja kellariin mahtuu. Eikös tuo arkku ollut kammarin ikkunan alla? Minäkään en ole avainta vielä nähnyt, mutta eiköhän löydy.

Kuten huomaat niin tämä meidän kahden keskustelu ja oleskelu siellä sinun mökkisi maisemissa on myös ollut minun purkautumis- ja parantumispaikka. Tämä meidän ihana maailma on todella hoitava ja me tarvitsemme sitä.  KAKSI JUMALAN LASTA, Lettipää ja Tuulitukka, saavat kokea Jumalan armon.  

Niin se on, kuten mainitsit, että irti on laskettava. Ja sinä päästit vihdoin äitisi mene-mään. Sinä kuljit surun polkua, kaiho rinnassa tämän kakkosäitisi surutyön kanssa. Hän on poissa ja siinä mukana siunasit ja laskit myös pikku-Liisukan äidin kotiin. Surutyö sai mahdollisuuden alkaa. Kävithän vilkuttamassa laiturilla jäähyväisiä? 

Tuo osaamattomuuden tunne on sitten tuttu, kotoani. Mulla oli "siivoushullu" äiti. Jos minä siivosin ja hän oli katsomassa niin koko ajan sai kuulla -ei niin, -eihän tosta nyt tule mitään, annas kun minä ... siinä sitten vietiin viimeisetkin yrittämisen halut. Äidille ei kelvannut edes se miten pidin harjaa kädessä, en tarpeeksi napakasti, vaan siitäkin oli sanottava. Itse aattelin, että kunhan puhdasta tulee niin mitä sillä on väliä miten se harja on kädessä. 

Elele sinä Liisukka vain siellä tuvassasi, oma tupa oma lupa, niin se on. Luottamuksen polkua kun kuljet niin muista, toiveista ei koskaan saa luopua ihmissuhteiden kohdalla, mutta vaatimukset voit heittää sinne rotkoon. Niillä et tee mitään, päinvastoin, ne vain aiheuttavat lisää ongelmia.

Ilon kukkulalle, juu ...sinne tulen minäkin. Kiikutaan yhdessä ja katsellaan kuinka lehtien silmut paisuvat ja aukeavat ihan silmissä.

Jösses, Letti-Liisukka, mitäs minä luin viimeisestä kirjeestäsi?  En osannut -olisi pitä-nyt..., eikös me sovittu, että nämä lauseet ovat menneen ajan juttuja. Toisekseen mitä sinä voisit tehdä asioitten hyväksi. Aikuisten ihmisten pitää osata ratkoa itse asiansa. Sinä et voi muuta kuin rukoilla  ja yhä edelleen rukoilla.

Joo tämä meidän maisema on alkanut laajentua kuten huomaat, että kartta on tehtävä, että tietää missä mikäkin paikka on. Tavataan siellä Ilon kukkulalla ja mennään yhdessä sen sumun läpi mökille ja keitetään kunnon pootoorit (kahvit). Syödään hyvää nisua ja nautitaan kesän alusta yhdessä.

Ajattelin laittaa tämän tekeleen tulemaan ja toivotan sinulle hyvää torstaipäivää. 

Jumalan kämmenellä...     Tuulitukka.