Istupas mun viereen tähän Toivon kukkulan nurmikolle. Voidaan nojailla noihin puihin tuossa---. Kerronpa taas, mitä tapahtui---. Lyhyesti---. 

Sanoin eilen, että vihollinen ei tykkää mun oivalluksesta. Ei se tykännytkään. Tai sitten minulla on ollut vaan poikkeuksellisen ns. huono päivä -eiku vuorokausi. Se alkoi jo illalla. Kaikkea pientä sattui. Mm. puolet isosta pussillisesta maapähkinöitä levisi ensin kaappiin ja kun niitä keräilin, oli niitä myös kummallisesti lattiallakin. Sain mustikkatahran mekkooni. Kompastuin keittiön mattoon, jalan alla rusahteli samaiset maapähkinät, sama tapahtui tänään. Aamulla myöhästyin bussista, ja seuraava pysähtyi lähes jokaisissa punaisissa valoissa, joka pysäkiltä tuli porukkaa, lastenvaunuja ym. ja kaiken lisäksi eteen jostain ajautui hidas traktori, eli myöhästyin töistä--- Ei se mitään. Kaikenlaista samanlaista pientä harmia niin paljon, että alkoi lopulta naurattaa. Viimeinen asiakas oli mun ikäinen mies, joka alkoi huutaa, kun mikään ei suju - ei ollut tullut erästä puhelua----. Siitäkin selvisin lopulta. Ei jaksaisi mitään, hiki virtaa, ja naurattaa---siinäpä yhdistelmä---. 

Aamulla olin kai miettinyt edelleen ´kivi´-asiaa, kun älysin taas uuden jutun. Sanoin, että kaksi askelta ennen kiveä pitää alkaa varoa. Just niin! Ja alakuloisena ajattelin, että jos yksi askel on se, että en ole jotain osannut, niin seuraava on jo se liukas kivi--- heeeetkineeen! Eihän se, että en ole jotain osannut, tarkoita ollenkaan sitä, että ei-mun-elämästä-tule-mitään! Hyvänen aika! Tähän sitten stoppi. Jos alkaa tuntua siltä, etten jotain osaa, pitääkin jo alkaa ajatella sen sijaan, että Letti-Liisukka alkaisi niiskuttaa. Voi ajatella, että nyt en osannut, ensi kerralla osaan. Tai, onko osaaminen edes tärkeää tässä paikassa.

Voin aivan oikeasti ajatella, että kun tämä ajatus - tai tuo toinen - alkaa tulla mieleen, pysähdyn ja menen varovasti eteenpäin---. Näin se nyt on helppoa mielikuvituksessa. Mutta kuten sanoin, vihollinen ei ole tykännyt asiasta, joten olen jo tänään joutunut osaamiskoetuksiin. Vaikka todella osaan työni, olen tehnyt sitä 20 vuotta, epävarmuus aivan yllättäen saattaa nostaa päätään. Huomenna olen töissä, ja aikalailla yksin vastuussa hommasta, ja se ei tunnu mukavalta. Kuitenkin yleensä kaikki menee hyvin ja kaikista ongelmista selviää. Mutta se pieni epävarmuus, se saattaa kuljeskella kintereillä silti. 

No niin, tässä tärkeimmät---nyt katsotaan, miten ihana näköala tästä on Lohtukivilammelle. Ja Uskon vuoren rinne näkyy ja huippukin. Sen takaa kajastaa valoa. Pitkästä aikaa voisi käydä lähteellä ja istumassa Lohtukivellä. Vaikka huvittaakin mun kompastelu, on se sittenkin vienyt voimia, niin että vähän lohdutusta ja uusia voimia ei olisi pahitteeksi--- 

Täällä Liisukka, entäs Pirre? Miten nyt menee?