Tänään mökille loppuviikoksi. Alkuviikko on mennyt nukkuessa ja itseni kokoamisessa, jotta taas jaksaisi lähteä töihin maanantaina. Hiukan rästiin jääneitä kotitöitä sain kuitenkin tehtyä.
 
Tänään - äsken oikeastaan vasta tajusin, mitä sanoit viime kirjeessäsi! Ihan kuin lamppu olisi syttynyt. Olen kokenut tämän lomaviikon olevan kaikilta osiltaan lepopaikka. Istun kivellä vetämässä henkeä välillä.
 
Kirjoitin siis kirjeen tyttärelle. Ja siitä seurasi sitten vanhoja muistojen aivoratoja pitkin tuttuja avuttomuuden ja syyllisyyden tunteita. Tuli paha olo. Minä olen ollut sellainen. Ei voi olla totta. Miten olen voinut. Viime yönä valvoin ja lopulta koin, että hyväksyn Jumalan tuomion omalle kohdalleni. Selittelyt ja puolustelut oli loppuun käytetty. Koin, että Herra saa tuomita minut oikeudenmukaisesti, ja kurittaa minua sen mukaan. Rukoilin, että Hän kurittaisi minua, eikä sallisi enää lasteni kärsiä minun takiani.
 
Mieleeni alkoi sitten tulla lauseita, Jeesuksen sanoja:--- en ole tullut tuomitsemaan--- jokainen, joka tulee minun tyköni, saa iankaikkisen elämän--- jne. Synkkään mieleeni alkoi tulla hiukan valonkajastusta. Aamulla luin lisää Johanneksen evankeliumia.
 
Sitten välähti: Pirre kirjoitti jotain täydellisyyden tavoittelusta---. Joo, siinähän se oli:--ei usko tee meistä täydellistä--- Hän on jo antanut anteeksi---rakkaus lähtee siitä, että uskot tämän anteeksiannon.
 
Miten tiukassa minussa on tämä täydellisyyden vaatimus! Eilen pohdiskelin sitä paljon. Pahan olon juuri on se, että pelkään tulla hylätyksi, mieheni, lasteni, Jumalankin taholta. Tässä asiassa saan aina nenilleni, ja luulen, että OLISI PITÄNYT olla täydellinen.
 
Siitähän juuri sanoit. Kamalaa on se, että vaatii itseltään kaiken osaamista, kaiken ymmärtämistä, jotta kelpaisi---. On se. Ja siihenhän se menee lopulta, kun tarkemmin ajattelee, että tarve on olla parempi kuin muut. Hyhhyh!
 
Helpotti. Just nyt helpotti. Silti koen painoa ja murhetta sisälläni siitä, että lapsillanikaan ei ole ollut helppoa. Rukoilen, että he saisivat kokea Jumalan rakkautta suoraan ja myös minun kauttani jos mahdollista, inhimillistä oikeaa todellista rakkautta ja hyväksymistä silloin kun sitä tarvitsevat.
 
Siitä työtoveristani. Kerran, kun olin räsähtänyt jostain syystä, hän sanoi, että uskovaisten pitää olla parempia ja kärsivällisempiä kuin muut. Ja vastasin, että ihmisiä uskovaisetkin ovat. Ja silti vaadin itseltäni hänenkin suhteensa jotain uskovaisimagoa! Se, että ollaan nyt hiukan lähennytty, tuntuu hyvältä ja samalla pelottavalta. Olen varuillani. En olekaan niin valmis pistämään itseäni likoon.
 
Mutta siinähän se armo toisaalta näkyy. Olen ihminen ihmisten joukossa, sillä erotuksella, että rukoilen, turvaudun Jumalaan, elän silti Hänen valtakunnassaan. Niinhän Jeesuskin teki. Nämä ovat sisäkkäin, eläminen maailmassa ja silti saaden kaiken tarvittavan Jumalalta elääkseni samalla Kristuksessa--- Vai kuinka?
 
Nyt lähden pakkaamaan viikonlopuksi. Ilma näyttää ainakin houkuttelevalta!
 
Siunauksin ja kiitoksin
Liisamaaria