Ilon kukkulalla tanssimassa meikäläinen. Se vaan alkoi pulputa, ensin vähän, sitten enemmän. Sun kirje oli viimeinen pisara, se laulu, vanha tuttu ja muutenkin, että taas tavattiin, ja niin ilo olikin ylitsevuotavainen! Sukulaiseltakin tuli lyhyt viesti, jossa kiitti kirjeestä ja lupasi vastata. Sekin oli yks tippa lisää maljaan. 

Ja se on niin yksinkertaista. Istua vaan Lohtukivellä ja kuunnella, mitä Isä sanoo lapselleen, joka on ollut hätääntynyt ja alakuloinen ja kiukkuinenkin. Ja niitä vastauksia tuli taas roppakaupalla. Illalla oikein asetuin Jumalan lähelle, ja kerroin kaiken, mitä mieleen tuli. Suostuin, en enää marissut ja valittanut. Aamulla luin jokapäivän kirjaa ja siellä puhuttiin kartoista! 

" Katso eteesi tänään aukeavaa tietä ikäänkuin se olisi täynnä seikkailuja oleva matka---" Tuntuuks tutulta? "-- muista, että päämääräsi on taivas. Pidä katseesi tiessä---" Raamatunlauseena oli se tuttu: "Tässä on tie, kulkekaa sitä." Jesajasta 30:21 Ja sitten Luther muistutti, että "me emme enää elä, vaan Kristus meissä". 

Juu, niin tehdään, kiittimet ristiin. Sanoin illalla Jumalalle, että jospa vain edes vähän kokisin, että rakastat minua---. Tässä sitä koen juuri parhaillaan. Sinä sanot, että meitä Hän rakastaa. Kyllä. 

En ollut kuullut, että vanhassa käännöksessä puhutaan rikkirevityistä ja maahan lyödyistä! Ihan totta? Tämä sopi nyt aivan kohalleen. Bussissa tänään pari kyyneltäkin tirahti silmänurkkaan, kun ajattelin, miten paljon pahaa on ollut haittaamassa matkaa. Mutta ne oli sellaisia tavallaan helpotuksen kyyneliä, mitä lapsi nyyhkäisee, kun saa olla turvassa Isän sylissä. 

Suolammesta vielä. Oli aika jännä kokemus - ja on ollut koko ajan, että kun jotain oivallan, olet heti mukana asiassa. Kun sanoin, että Suolampi ei näytäkään enää niin ruskealta, olet vieressä tukemassa ajatustani, ja lisäät vielä, että se tästä lähtien on niin kirkas, että taivas näkyy! Kerroit minulle, että vieressä on nurmikko, jossa voi kuivatella itseään, ja heti mun mielessä alkoi ajatus muuttua koko lammesta. Ei se ollutkaan enää niin paha ja synkkä paikka. Ja näytit mulle, mistä kohtaa narussa on solmuja. Eli kohta pitää piirtää Rauhan virran ja Armon virran välinen kaistale uudestaan. Ehkä on niin, että nämä epämääräiset tunnetilat ovat vaan odottaneet nimeä itselleen. Mulle on annettu selviytymiskeinoja, mutta en ole jotenkin niitä tiedostanut ja niin ne ovat jääneet kuin käyttämättä. 

Niin, siitä rangaistuksesta. Pahoin pelkään, että niin on sanottu: jos et ole kiltti, äidille sattuu jotain. Tai vielä pahempaa tavallaan, äiti lähtee pois. Ja ehkä tällaisen sanomisen jälkeen niin on käynyt. Äiti on vaan kadonnut niille pakollisille sairaalamatkoille. Arvelen sen siitä, koska muistan sen ahdistuksen, mikä seurasi, kun hän lähti vaikka vaan kauppaan---. 

Olen varmaan tämänkin jo kertonut. Muistan, kun olin noin kolmivuotias, kun huomasin itse, että leikkiminen alkoi kiinnostaa. Kuulin, kun äiti tuli kotiin, että isoäitini sanoi hänelle: tänään Liisamaaria ei ole itkenyt yhtään. Niihin aikoihin äiti meni töihin, joten ilmeisesti itkin ikävääni, kun olin kahden isoäidin kanssa. Muistan siis ahdistuksen ja ei-ahdistuksen välisen eron jo sieltä asti.  Vieläkin joskus tulee sama olo, kun jään yksin kotiin. Ei kovin voimakkaana, mutta kuin varjona tai kaikuna. 

No niin, nyt ollaan tässä. Nyt on ei-ahdistus! Lettipää on syönyt hyvin, selvinnyt töistään, ja on iloinen ystävästään Tuulitukasta. Ja paljosta muusta! 

Täällä Ilon kukkulalla on siis se pihlaja, ja sitten isoja jänniä kiviä, joiden päälle voisi kiivetä. Nurmikko on vihreä ja samettinen, ja yhdestä kohtaa näkee puiden lomasta merelle. Mutta nurmikolla on mukava olla ja hypellä paljasjaloin, kun olo on kevyt. 

Että silleen tänään. Tänään kiitetään, ja ollaan kiitollisia aivan tunteisiin asti! 

Letit selässä pomppien                                   

Liisukka